Vihreä curry

Tuulihatut tulevat

2011-08-21T14:45:00.012+03:00

Pikku kamerani akku loppui Bayonnessa kesken suklaaretken (tietenkin: Murphyn laki on pettämätön!), ja laturi on auttamattomasti hukassa, joten pitää pärjätä blogissa vanhoilla kuvilla tai pelkillä teksteillä nyt toistaiseksi.

Kesän alussa luin lyhyen ranskankielisen uutisen jostain, olisiko ollut CDG:n lentokentän asiakaslehti: macaron-leivokset ovat passé eli ohi trendinä, tuulihatut (chou, oik. kaali mutta viittaa tuulihatun taikinakuoreen) tulevat! Olen erittäin tyytyväinen uutiseen, sillä vaikka kirkuvan värikkäät macaronit ovat söpöjä, kovinkaan monta hyvän makuista en ole tähän mennessä maistanut: lisäksi macaronit ovat kalliita. Kaiken kaikkiaan, trendin alun jälkeen olen ollut huomattavan epätrendikäs macaron- epäkiinnostuksessani.

Suomalaiselle tuulihatut tuovat mieleen ehkä 70-luvun, taikinakuoret ja suolaiset täytteet. Ranskassa tuulihatuille on kuitenkin eri nimiä vakiintuneen muodon mukaan: on pitkänomainen éclair, isommasta ja pienemmästä päällekkäisestä pallosta muodostuva religieuse; Paris-Brest- niminen rinkula; täytetyistä pikku palloista muodostuva profiteroles-jälkiruoka... Klassiset täytevaihtoehdot ovat suklaa (chocolat), mokkakahvi (moka) ja vanilja ( vars. crème pâtissière). Tuulihattujen trendiä kuitenkin jälleensiivittää se, että aivan kuin macaroneissakin, uusia täytevaihtoehtoja voi keksiä loputtomasti: tehdasleipomon myyntipisteessä näin Brestissä eräs sunnuntai, kun kaikki muut lähileipomot olivat kiinni, uudentyyppisiä éclaireja, joista toisen täytevaihtoehto oli mustaviinimarja (cassis), ja toisen eksoottiset hedelmät. Eclairien kuorrute vastaa täytettä, ja mustaviinimarjavaahdolla täytetty oli kieltämättä söpö macaronien tapaan: vaaleanpunainen kuorrutus ja siinä jotain liilaa hilettä viimeistelyksi. En kuitenkaan ollut tarpeeksi uskalias kokeilemaan: mitenköhän hedelmävaahdot toimivat neutraalin makuisen tuulihattutaikinan kanssa?

Pariisissa on trendin myötä -tai ehkä trendin synnyttäjänä - vain tuulihattuihin erikoistuva leipomo, Popelini (lähteenä ranskalainen blogi). Sillä kuten macaroni-trendikin, tulee tuulihattutrendikin Pariisista. Myös Madame Figaro-julkaisu hehkuttaa Popelinia ja esittelee kuvassaan eittämättä jännän kuuloista ruusu-vadelma-täytettyä tuulihattua.

Myös L´Express- lehti on kirjoittanut keväällä 2011 tuulihattutrendistä, minkä he liittävät osaksi muidenkin vintage- leivonnaisten uutta tulemista! Tervetuloa siis 70-luku, takaisin.

Kuvia tuulihatuista on esimerkiksi La poule picoreuse -blogin postauksessa ja Carl Marlettin sokerileipomoa esittelevässä artikkelissa (molemmat tekstt käsittelevät pariisilaisia trendisokerileipomoita).

En osaa sanoa, myyvätkö suomalaiset leipomot tuulihattuja, ehkä lukijat tietävät? Jos ei suunnittele matkaa Ranskaan, voi tietenkin kääntyä joko keittokirjan puoleen (muistan tehneeni peräti kerran tuulihattuja; jauhoja ja rasvaa piti keitellä kattilassa kuin kastikkeeseen...) tai - vaikken sitä kehoita - pakastealtaan puoleen: tuulihattukaipuussani olen Suomessa ostanut minituulihattuja niin Pirkka-merkkisinä K-kaupoista kuin Delizza-merkkisinäkin S-ketjun myymälöistä (Delizzat olivat parempia, mutta molemmissa valmisleivonnaismerkeissä oli valitettavasti käytetty epäterveellistä palmuöljyä). Eli huippuleipomoista tämä postaus päätyi ketjuleipomon kautta pakastealtaaseen: sellaista on elämä!

Bloggaajasta ravintoloitsijaksi?

2011-08-16T15:24:00.002+03:00

Joko Finnairin tai Easyjetin matkustamolehdestä luin (kyllä, joku itse asiassa lukee näitä lehtiä - itse asiassa välillä niistä löytää hyviä ideoita) Amsterdamin supersuositusta yllätysravintolasta, jota pitää ruokabloggaaja muutaman kerran kuukaudessa, periaatteella kiinteä, huokea gourmetmenu etukäteisvarauksella. Ideana on siis, että ei-ammattilainen ruokaharrastaja myy valmistamaansa ruokaa: ei-kokopäiväisesti vaan tiettyinä päivinä kuukaudesta tai viikosta. Nämä "pisteravintolat" ovat tulleet trendikkääksi tavaksi kokea uusia ruokaelämyksiä ja tavata uusia, kiinnostavia ihmisiä. Jostain muusta lähteestä luin, että Yhdysvalloissa ruokabloggaajat myisivät tuotteitaan kiertävistä kojuista. Milloinkahan suomalaiset bloggaajat uskaltautuvat moiseen?

Leivontablogien puolellahan nyt jo Suomessa ymmärtääkseni esiintyy bisnestä: myydään samalla catering-palvelua tai otetaan vastaan kakkutilauksia tai kakkutarviketilauksia. Mutta ruoan puolella en ole ainakaan huomannut vastaavaa. Ei kai Suomessa vaan säätely ole niin tiukkaa, että ajatusta on hankala toteuttaa? Tässä olisi kuitenkin saumaa sille, joka haluaisi laajentaa blogiaan ja ruokaharrastustaan sivuelinkeinon puolelle.

Oon mä juonut kaakaota Bayonnessa...

2011-08-16T00:10:00.016+03:00

...en nyt tiedä, onko tässä mitään leuhkimisen aihetta: opaskirjani mukaan taivaansinisestä väristään tunnettu Cazenaven kaakaokuppila oli suurinpiirtein ihan must see Bayonnen, Ranskan historiallisen suklaakaupungin, nähtävyyksistä, ja minut on niin helppo houkutella, että sain kun sainkin konkkaronkkamme suuntaamaan sinne kaakaolle, kilpailevan suklaaputiikin tehdasmaistelukierroksen sijaan. Hinnoista sanon sen, että onneksi appivanhempani maksoivat, ja samalla tunnen syyllisyyttä siitä, että he maksoivat: pelkkä kaakaokupillinen maksoi yli viisi euroa, ja pöytiintarjoiltua kaakaota sai odotella aika kauan.

Putiikki myy myös suklaalevyjä; myös suklaata, josta voi tehdä samanmakuista kaakaota mitä he tarjoavat. Ostin pienen, sadan gramman levyn tummaa vaniljasuklaata (4,5 euroa) mutta ei se kyllä maistunut vaniljalta; olisi pitänyt varmaan ostaa taivaansinisessä kauniissa kääreessä myyty chocolat à l´ancienne: vanhanajan tummasuklaalevy, jota ensin katselin. Kysyin myyjältä, että mikä suklaista maistuisi heidän kaakaoltaan ja olisi silti maistelusuklaa: hän myi mulle tuon vaniljalevyn. Kuppila oli ihan söpö vanhanaikaisuudessaan mutta paikan erikoisuus, "vaahtokaakao" paahdettujen, voideltujen briossinviipaleitten kera, on kyllä hiukan ylihinnoiteltu turistipläjäys: maksat ekstraa tunnelmasta. Kaakaon kanssa tulee pyytämättä myös pikku kupissa kermavaahtoa, pieni lisäkannu kaakaota ja kannullinen vettä.

Silti olen onnellinen, että me käytiin siellä muutakin kuin vain katsomassa...

Linkkejä: Bayonnesta ja Cazenavesta on kirjoitettu myös suositussa ranskalaisessa Chocolate and Zucchini-blogissa.

Marché des capucins

2011-08-14T13:57:00.004+03:00

Puolitoista tuntia aikaa Bordeaux´ssa: juna-asema muistuttaa lentokenttää sisältä: uusittu, kiiltävä, iso. Kello on yhdeksän lauantai-aamuna, en ole vielä juonut aamukahviani. Lähden kävelemään kohti matkatavaransäilytystä, olen kerrankin päättänyt nähdä Bordeaux´sta muutakin kuin juna-aseman.

Jätämme laukut, kävelemme rautatieasemalta ulos ja vilkaisen kaupunkikarttaa, joka on ulkona. Tajuan, etten tunne Bordeaux´ta yhtään, alkaa hermostuttaa. Rautatieasemaa vastapäätä on ihmisiä terassilla kahvilla matkalaukkuineen, ehkä olisi vain nöyrästi pitänyt suunnata sinne.

Rautatieasemalta näkyy tuttu kirkontorni: otan sen maamerkiksi ja alamme kävelemään sitä kohti yhtä pääkatua. Helpotuksekseni centre- tienviitoista huomaan, että kuljemme kohti keskustaa. Rakennukset ovat kauniita, mutta käy selväksi, että keskusta taitaa olla liian kaukana jalkapatikalla. Bussit kulkevat ohi.

Kello tikittää. Alan jo luopua ajatuksesta pysähtyä johonkin kahville: pian pitää palata asemalle. Sitten yhtäkkiä edessä torihalli: Marché des Capucins. Kävelemme sisään. Hedelmien, kukkien ja paikallisten cannelé- rommileivonnaisten runsaus ilahduttaa. Hinnat ovat uskomattoman alhaisia: aprikoosit 1,5 euroa/kilo, samoin nektariinit; kukkakimppuja kahdella eurolla... Haluaisin ostaa kaiken mukaani, mutta en jaksaisi matkatavaroitteni lisäksi kyllä enää kantaa mitään.

Alan etsiä kahvipaikkaa hallista. Hylkään kaksi ensimmäistä tavanomaista: haluaisin cappucinon, eivätkä ne näytä siltä kuin sitä tarjoaisivat. Sitten näen pienen sievän kojun, La maison du Pata Negran, joka myy kuivattuja kinkkuja mutta mainostaa myös kahvia ja viiniä: sinne. Baaritiskillä ilmeisesti myyjän tutut juovat viiniä, espressoa ja maistelevat tummaa suklaata. Tiedustelen myyjältä cappucinoa. Sitä ei ole, mutta ystävällinen myyjä ehdottaa espressoa tai café crèmeä. Tyytyväisenä tilaan café crèmen ja hinaan itseni baarituolille, hallin hyörinää on kiva katsella. Kahvin kanssa tarjotun pikku suklaan annan miehelleni. Täydellinen paussi. Jos olisi aikaa, jäisin tekemään ostoksia, mutta sitä ei ole. Olen kuitenkin löytänyt paratiisini, Bordeaux´n pääkauppahallin. Tänne täytyy päästä uudestaan. Tiesin, että sisälläni asuu pieni bordeauxlainen.

Kotona ostan canneléita ihan vaan kaupasta ja lämmitämme ne uunissa. Olisi pitänyt ostaa Bordeaux´sta. Kotona sataa, Bordeaux´ssa paistaa aurinko. Romminmaku kuitenkin tuo keittiöömme hiukan Bordeaux´n lämpöä.

Baskimaasta Bretagneen

2011-08-10T23:15:00.007+03:00

Tähän kuulemma täytyy laittaa kuvatekstiksi, että mieheni M. François on paistanut tämän kauniin krepin eikä alias! Letut voi taitella paistossa neliöiksi (huomaa kuvan täydellinen keltuainen!) tai kolmioiksi: itse yleensä turvaudun helpompaan kolmioon, ja silti kämmään koko homman ulkonäön osalta (maussa ei hirveästi voi kämmätä).

Jos pitää letuista (lätyistä), Bretagnessa selviää. Jos pitää letuista, luultavasti pitää niistä siiderin kera ja myös suolaisina tai ainakin oppii pitämään. Sillä täällä "lettuloissa" (la crêperie) pääruoaksi syödään täytetty suolainen lettu (une galette tai un crêpe), ja jälkiruoaksi makea täytetty lettu. Palanpainikkeeksi juodaan teekupilta näyttävästä fajanssimukista paikallista tai normandialaista omenasiideriä, joka oikeasti maistuu omenilta ja on aavistuksen verran hapanta ja mukavan kuplivaa.

Ranskalaiset "galetit" ja "krepit" ovat suomalaisia lettuja ohuempia: jotkut valmistavat ne taikinasta lähtien erityisellä sähkölevyllä kotona, mutta torilla ja kaupassa myydään useita lettutyyppejä mukaan, jolloin ne pitää kotona vain kuumentaa ja täyttää halutuilla aineksilla paistinpannulla. Kuvien letut ovat juuri tällaisia: letuista saa nopeasti koottua (raskaahkon) aterian. Tyypillisimpään suolaiseen lettuun, galette complète- nimiseen, tulee sisään juustoa, kinkkua ja päälle kananmuna. Jos pitäisi veikata suosituinta makeaa lettua, olisi se ehkä nutella- suklaapähkinätahnalla täytetty, mutta itse valitsen yleensä sitruuna-hunajaletun. Kuvassa pieni vaniljalettu ranskankermalla, villeillä karhunvatukoilla ja Aquitanen alueen hunajalla. Peppi viihtyisi Bretagnessa:täällä on aina lettukestit.

Baskikakku (le gâteau basque)

2011-08-09T13:07:00.013+03:00

Vietin viikon Baskimaan reunalla Lounais-Ranskassa. Baskimaa, ransk. le Pays basque, on ei-hallinnollinen alue Ranskan ja Espanjan rajalla. Meri- ja vuoristomaisemien ja paikallisarkkitehtuurin lisäksi alueella on omaa ruokaperinnettä, josta yksi on baskikakku, le gâteau basque.

Opaskirjani mukaan baskikakku on joko mantelinmakuinen tai kirsikan makuinen: musta kirsikka, la cerise noire, on alueella yleisen löysähkön hillon (ei lisättyjä hilloamisaineita) raaka-aine. Mutta niin paikallisleipomoissa kuin supermarketissakin näkyi lähinnä vaniljanmakuista, crème pâtissièrella täytettyä versiota, jota myytiin baskikakun nimellä, mutta jonka autenttisuudesta en osaa sanoa mitään. Ranskalaiset rakastavat vaniljaa, joten epäilen hiukan, että se olisi kehitelty myöhemmin puhtaasti myyntitarkoitukseen.

Kirsikan ystävänä ostin ainoan jäljellä olevan kirsikkabaskikakkusen Le Bastide Clairancen kyläleipomosta parin euron hintaan : yhden hengen tartelettiversio, jonka maistelimme nelistään kuten kuvasta näkyy. Maisteluversio oli kuin murotaikinasta tehty tarteletti, jossa oli myös kuori. Ihan ok, mutta hiukan vaikea saada käsiin: Bayonnen kahvilasta, josta kysyimme aiemmin, baskikakut oli myyty loppuun. Myös toreilta sai ostettua baskikakkusia, mutta vain mikäli myyjä oli paikalla sinä päivänä.

Opaskirjani antaa baskikakkuun reseptin, jota en ole kokeillut, mutta jota kehuvat helpoksi:

BASKIKAKKU:

Taikinakuoreen:

-200 g sokeria
-200 g voita
-1 kokonainen muna ja kaksi keltuaista
-kahden sitruunan raastettu kuori

-hyppysellinen suolaa

-300 g jauhoa

Täytteeksi: mustakirsikkahilloa tai makeamanteli"kermaa" (ei tarkempaa ohjeistusta)

Sekoita muut taikina-ainekset yhteen ja lisää lopuksi jauhot. Anna taikinan levätä 2 tuntia. Tee taikinasta kaksi ympyrää, joista toiseen tulee täyte. Peitä täytetty levy toisella taikinaympyrällä painellen levyt reunoista tiukasti yhteen. Tee keskelle reikä, voitele munanvalkuaisella ja paista 45 minuuttia uunin keskilämpötilassa (200-220 C). Nauti kakku haaleana.

Ohje on kirjasta Guides Bleus, Pays Basque France-Espagne, Hachette Tourisme, 2010, sivulta 161 (Une recette traditionnelle). Valmiita kakkuja myy esimerkiksi Paries Bayonnessa. Saren kylässä on pieni baskikakkumuseo. Mahtavasta nimestään huolimatta baskikakut ovat tyypillisiä leivonnaisia nimenomaan ranskanpuoleisen baskimaakunnan Labourdin alueella (Bayonne-Biarritz-Bastide Clairance -Sare -St Jean de Luz).

Pieniä kokemuksia

2011-07-22T17:03:00.003+03:00

Eilen söin ensimmäistä kertaa elämässäni kyyhkyä (ransk. pigeon) marokkolaisessa Le Ryad-ravintolassa Brestissä. Kun näin kyyhkyn listalla, uteliaisuuttani oli pakko ottaa kyyhkytagine karamellisoiduilla sipuleilla ja luumuilla, manteleilla ja rusinoilla. Kyyhkyn liha oli tummaa ja maistui selvästi linnulta: jotain ankan ja kanan väliltä. Tunsin syöväni historiallisten kuninkaiden tapaan: muistikuvissani saduissa kuninkaan juhlista pöydissä tarjotaan kyyhkyjä taikinakuoressa, ellei sitten viiriäistä tai jotakin muuta eksoottista. Pöydän miehet keskustelivat, että kyyhky on kyllä hyvää muttei siinä ole paljon syötävää. Minulle ateria riitti kyllä ihan hyvin, taginen kyytipoikaleipä tosin oli kuivaa patonkia eikä ravintolassa leivottua leipää: siinä olisi selkeä parantamisen vara ollut.

Pitäisi alkaa kuljettaa kameraa mukana ja blogata hiukan enemmän ulkosyömisistä. Varsinkin Brestin teesalongit ja kahvilat kiinnostavat: Salon Symphoniessa Brestin pääkadun, rue de Siamin, varrella jaoin kannullisen Vert Paradis-teetä (vihreä paratiisi) ystävän kanssa hiukan alle kolmen euron hintaan; leivonnaiset olivat mielestäni kalliita niin en ottanut mitään, mutta sateella jo istuminen alas teekannun ääreen ja hankkiutuminen eroon märistä ulkovaatteista tuo piristystä. Leivonnaiseni ostan yleensä mukaan toisesta teesalongista Jean Jaures-kadun varrelta, sillä hinta-laatusuhde siellä on oikein hyvä, mutta paikan päälle en ole koskaan vielä jäänyt teekupin ääreen. Lisäksi haluaisin testata ainakin vielä kaksi paikkaa: Le Mundo Café tarjoaa café gourmandia eli kahvia makeitten herkkujen kanssa St Louis-torihallin lähellä, ja uudehkossa matkustavaisten kirjakaupassa (Librairie des Voyageurs) olisi kahvila, jossa voisi selata matkakirjallisuutta samalla. Kantapaikka olisi kiva löytää, ajatuksessa kantapaikasta on jotain rauhoittavaa.

Teehetki

2011-06-14T00:35:00.014+03:00

Taidan tehdä nyt jonkinlaista laimeata Vihreä curry-historiaa, sillä ensimmäisen kerran tässä blogissa kaivoin kameran esiin kodin ulkopuolisessa pöydässä blogia varten ja nappasin muutaman kuvan kivasta teetauosta Ece Thé Ra- teesalongin (tarjoaa myös lounasta) sisäpihan terassilla Vitrén pikkukaupungissa (Ile et Vilaine, Bretagne, Ranska).

Olimme eittämättä osuneet kaupungin parhaaseen teepaikkaan: tarjolla oli Mariage Frèresin teetä ja lumoavia pikku kakkusia. Itse upotin väsyneen lusikkani suklaacoulantiin ja tilasin harmoniaa lupailevaa Buddha Bleu-vihreää teetä, joka tarjoiltiin kauniista valurautakannusta.

Olen ehkä jo aiemmin maininnut, että Ranskassa teesalonki on oiva tauon paikka, sillä siellä tarjoillaan ranskalaista kahvilaa useammin myös jotain pientä syötävää (ei vain juomia). Silti teesalongeista voi saada kahviakin niille, joiden kahvihammasta kolottaa - ainakin tässä paikassa oli kahveissa myös laaja valinnanvara.

Pitäisi lukea Pariisissa asuvan toimittajan, Helena Petäistön, Tee teematka-kirja (Tammi, 2008): voisi olla kiinnostava. Ranska on kieltämättä hyvä paikka teeharrastukseen. Tätäkin teehuonetta vastapäätä olevassa karkkikaupassa oltaisiin myyty jo toista laatuteetä eli Dammann Frèresiä kotiin vietäväksi. Myös kauniita teetarvikkeita näkee paljon. Itse haaveilen hopeisesta teesiivilästä - se on ollut vaikka kuinka pitkään Brestissä yhden tee-kahvikaupan ikkunassa, ja olisi vaan jotenkin niin ultimatum-kaunis turhake, että on päätynyt haavelistalleni. En ole käynyt kysymässä hintaa: Bukowskin huutokaupastakin hopeisia teesiivilöitä saisi noin parilla sadalla eurolla. Auts. Saa odottaa nyt jonkin verran! Onneksi itse teetä ja kakkusia saa edelleen pienemmälläkin satsauksella.

Leivospöytä

2011-06-07T22:19:00.009+03:00

Ranskan matkan yhtenä varsinaisena tarkoituksenani (ilonani) oli osallistua häihin. Moniosaisesta pöytiintarjoillusta hääateriasta (alkuruoka mereneläviä, calvados-sorbetti makuhermojen puhdistamiseksi, pääruoka vasikanfileetä, salaatti & juusto, jälkiruoaksi jäätelölautanen ) en ottanut kuvia, mutta iltaohjelman ollessa täydessä käynnissä aulassa huomasin, että varsinaisen juhlasalin pitkää sivupöytää katetaan uusilla herkuilla: hääkakku oli vielä nauttimatta.

Tyhjähkössä salissa oli helppo napata kakkupöydästä ennakkoon pari kuvaa: sitä täytettiin pikkuleivoksilla (petits fours), joita oli ainakin kymmentä eri lajia ja hääkakuilla (pièce montée), jotka oli perinteisten täytettyjen tuulihattujen sijaan tehty tällä kertaa wau-efektillä eli macaron-leivoksista eri väreissä ja eri makuisina (kuvassa keskellä). Macaronit oli sokerilla yhteenliimaamisen sijaan kiinnitetty styrox-pyramidiin käytännöllisesti cocktailtikuilla.

Petis fours eli suupalan kokoisia leivoksia. Valinnanvarasta ei ollut puutetta.

Shampanjatorni: jos eivät macaronit saa hymyä huulille, tämä näky viimeistään...

Leivosten kanssa tarjottiin shampanjaa shampanjalasitornista, minkä hääpari itse yhdessä ylhäältäpäin kaataen täytti ja tarjoili vierailleen. Ja mikä parasta: ei shampanja eivätkä leivokset loppuneet kesken koko iltana.

Vyötärö kadoksissa

2011-06-02T02:27:00.004+03:00

Noin viikko sitten astuin Ranskan kamaralle parisen kiloa kevyempänä ja laukussa - ei leipää ja piimää vaan - vaan uusi maitokahvin värinen mekko tilaisuutta varten, johon olin menossa; olin kyllä laihtunut jonkin verran mutta uusi mekko oli ihanan väljä ja huoleton eikä niin armoton mitä laihdutusta ennen hankkimani. (Saatte erittäin tarkan kuvan mekon väljyydestä, jos kerron, että ostin sen Stockan mammaosastolta! Niillä on ihania haaleita värejä mallistossa...Ei siitä huomaa, että on äitiysmekko: tuttuja varten poistin mammamerkkilapun, ettei kukaan vaan ala turhaan odotella kutsua kastetilaisuuteen!)

Ja nyt vastassa kaikki Ranskan herkut! Kaksipäiväisen häämässäilyn - kyllä vaan: Ranskassa on ensin hääpäivä ja seuraavana päivänä virallisesti syödään rääppeitä mutta yleensä on tarjolla myös uusia ruokalajeja! - jälkeen olisi ollut vähintäänkin kohtuullista elää pari päivää salaatilla. Mutta miten sitä voi, kun tietää pian jo palaavansa Suomeen?

Tästä ei ole tulossa laihdutusblogia mutta teema kyllä kummittelee mielessä: onneksi on ollut niin kiire, että lounaat ovat jääneet väliin ja kalorit tulleet lähinnä aamupalasta ja illallisesta. Olen kai hiukan väsynyt laihdutukseen ja syönyt (ja juonut) silti enemmän kuin pitäisi näin kesällä. Tänään annoin periksi kuvan Paris-Brest - tuulihatulle mokkavoikreemeineen...Jaiks.Tätä myötä muutun itse yhdeksi tuulihatuksi, hiukan kuria hei nainen...

Kieliaddiktio

2011-04-16T01:57:00.006+03:00

Luettuani Tea and Cookies-blogia pitävän ja kirjan julkaisseen Tara Austen Weaverin uusimman blogikirjoituksen siitä, miten hän on kirjoittaja sisimmältään: vaikka hän tekisi muuta työtä, hän kuitenkin yhä kirjoittaisi, vaikka upeita kirjeitä tai virkaraportteja, tajusin, mitä olen miettinyt jo jonkin aikaa: minä puolestani olen sisimmältäni lukija.

Aamiainen ei ole sama ilman sanomalehteä. Nettilehti ei ole sama asia, sillä sitä ei voi suorittaa: linkit vievät sinne sun tänne, uutisista viihteeseen mielivaltaisesti. Sanomalehden tilalla tarvittaessa muukin luettava (esimerkiksi kesken oleva kirja) käy, mutta ei silti ole sama asia: jos sanomalehti on tulossa, herään ihan vain siksi, että pääsen lukemaan sanomalehden! Nautintonsa kullakin. Sanomalehden pitää olla paksu ja monipuolinen: ohuet paikallislehdet tai varsinkaan mainoksia pursuavat ilmaislehdet eivät saa aamu-unista hahmoani ylös sängystä.

Jokin kirja pitää aina olla kesken. Tämän lisäksi mieluiten pari kirjaa varalla odottamassa, sillä halutessani olen nopea lukija. Tulen vähitellen kummallisella tavalla rauhattomaksi, jos en saa lukea. Jotain puuttuu: kaikki on hyvin, mutta tyytyväinen olen vasta, kun saan luku-annokseni. Mikä vain ei kelpaa: en halua lukea mitään itselleni merkityksetöntä, enkä yleensä lue toiseen kertaan artikkeleita tai kirjoja (paitsi opiskelutarkoitukseen tietenkin). Luettava voi olla faktaa tai fiktiota, kunhan se on kiinnostavaa ja tarpeeksi hyvin kirjoitettua. En tiedä miksi, mutta aivoni tuntuvat tarvitsevat päivittäistä sana-annostaan ollakseen iloiset. Ja nimenomaan kirjoitettuja sanoja.

Samasta syystä rakastan myös aikakauslehtiä: olen aina rakastanut. Yläasteella käytin suuren osan viikkorahoistani erääseen brittiläiseen nuorten naisten lehteen, jota pystyin jo kielitaidollani hyvin lukemaan satunnaisia sanoja lukuunottamatta. Muistan, miten odotin sen kuukausittaista ilmestymistä! Mieluiten yhä luen englanninkielisiä tai nykyään myös ranskankielisiä aikakauslehtiä: vaikka sisältö on oikeastaan hiukan hömpähtävää ja kierrätettyä niinkuin muissakin aikakauslehdissä, usein muualla julkaistusta lehdestä voi saada jonkin yksittäisen uuden idean tai ajatuksen, mikä oikeuttaa sinänsä lehden hinnan ja siihen käytetyn ajan. On virkistävää lukea toisen maan mediakulttuurin tuotetta, ravistautua hetkeksi irti Suomen joskus niin tasaiselta tuntuvasta ajattelusta. Ulkomaisista sanomalehdistä voi taas tehdä löytöjä vaikka upeista kolumnisteista. Maailma on täynnä kiinnostavia kirjoittajia, tuntuu.

Parhaat blogit, joita seuraan, ovat usein myös viehättävien kuvien lisäksi hyvin kirjoitettuja: teksti välittää kirjoittajan kokemuksia ja tunteita, siirtää niitä. Hyvien blogien lukemisesta tulee hyvä mieli, ja uusimman blogitekstin lukeminen voi oikeasti piristää päivää muutamassa minuutissa. Jos blogeja ei olisi, ne pitäisi keksiä... Maailma ilman Internetiä taas – voi, sitä en edes halua a j a t e l l a.

En ole omistava lukija. Tärkeimmät kirjat haluan omistaa palatakseni niihin tarvittaessa tai jotta niiden läsnäolo muistuttaisi minua jostakin kirjaan liittyvästä syvemmästä ajatuksesta, mutta muuten käytän mielelläni kirjastolaitosta. Lehdet taas lukisin mieluiten kotona tai kuljettaisin niitä mukanani, mutta on hienoa, että monia niitä voi lukea myös kirjastossa.

Välillä mietin, miten kirjat olivat joskus harvinaisuuksia ja niitä säilytettiin ja kopioitiin pääosin luostareissa. Kuvittelen paksuja nahkakantisia opuksia, joiden kanssa tavallisella kansalla ei ollut mitään tekemistä. Tai uudemmilta ajoilta sitä, miten äidilläni oli lapsuudessaan kolme kirjaa, jotka kaikki olivat aarteita ja puhkiluettuja. Silloin tunnen itseni todella onnekkaaksi.

Onnekkaaksi tunnen itseni myös siksi, että pystyn ymmärtämään muilla kielillä kuin suomeksi kirjoitettua tekstiä. Arkimatematiikan lisäksi kielitaito on osoittautunut koulun parhaimmaksi anniksi. Ensimmäisen englanninkielisen proosakirjani luin myöhemmin: vasta opiskeluaikoina, amerikkalaisen enkunopettajan vaatimuksesta, että kaikki kurssilaiset lukisivat yhden kaunokirjallisen teoksen englanniksi. Vaatimus tuntui yllättävältä, koska kaunokirjallisuus usein liitetään omakielisyyteen, tunnekieleen, mutta poisti jonkinlaisen kynnyksen siitä, ettei se olisi kannattavaa, että ainoastaan äidinkielellään voi lukea proosaa. On toki erilaista lukea kaunokirjallisuutta muulla kuin äidinkielellään. Joutuu lukemaan myös erilaista tapaa ajatella asioita, mikä on klisee mutta totta. Kielitaito menee kovaan testiin. Vieläkään en yleensä vain jaksa lukea proosaa ranskaksi: se on liian uuvuttavaa, liikaa huomiota menee mielensisäiseen kääntämiseen, vaikka vahvemmin hallitsemillani kielillä teoksen lukeminen olisi nautinto.

Jotkut tekevät lukemisesta ammatin tai pikemminkin: joissakin ammateissa lukeminen on osa työnkuvaa. Me muut vain luemme: huvittaaksemme itseämme, sivistääksemme itseämme, ehkä joskus myös unohtaaksemme itsemme ja saadaksemme uusia näkökulmia ja ajatusten tuulettamista. Jos kirjoittamisen tarkoitus on kantaa viestejä, mikä on lukemisen tarkoitus? Tulkita viestit? Ehkä. Toisaalta viestin tulkinnasta seuraa usein pakottava halu kertoa muille löydöstään. Onko lukija aina myös kirjoittaja tai puhuja; onko yhdistävä tekijä sittenkin viehtymys kieleen, merkityksiin, ajatuksiin, ideoitten vaihtoon?

En tiedä. Ehkä te tiedätte?

Ruokatirkistelyä: julkkisten ruokavaliot

2011-03-03T20:39:00.005+02:00

Kuten taisin ohimennen viime vuonna kertoa, olen laihduttanut viime kesäkuusta lähtien. Jos sitä nyt laihduttamiseksi voi sanoa - uusiokieltä käyttäen pitäisi varmaan puhua keventämisestä, sillä ainoat vaakani ovat digitaalinen & mekaaninen ruokavaaka, ja Morsiandieetin esittelemä toinen metodi, mittanauha, sekin puuttuu taloudestani Ikean paperimittanauhan katkettua. (Morsiusdieetti on tosi-tv-hömppä, jossa kauniista 38-kokoisista morsiamista tehdään kauniita 36-kokoisia, ja tämä 6 viikossa, luonnollisesti nöyryyttäen tulevia morsiamia esimerkiksi heidän turmiollisen jääkaappinsa tyhjennyksellä kameran kuvatessa sekä kuntotestillä.)

En ole morsiusdieetillä: tavoitteenani on lähinnä turhamainen "näyttää hyvältä olkaimettomessa mekossa muiden häissä "- jokakesäinen pienoishaaste pimeän Suomen talven ja loskan jälkeen. Aika lähellä Morsiandieetin hyvältä morsiusmekossa-tavoitetta, tosin ilman omien häitten tuomia paineita. Siskolle lainattua vaakaa en tarvitse takaisin, sillä tämäntyyppisen tavoitteen tarkistamiseksi riittää juhlapukuun (pukuihin) tälläytyminen ja peilin edessä venkoilu. (Oikeasti tämä ei ole yhtään motivoivaa, vaan haluaisin superteknisen rasvaprosenttia mittaavan vaa´an, mutta M. François sanoo niiden olevan humpuukia. Kokemuksia, kellään?)

Ruokaintoiluni takia laihdutan lähinnä Helen Fosterin Laihdu syömällä -kirjan avulla (ha! eikö olekin vetoava nimi ?). Kirjan ruokaohjeet ovat osoittautuneet herkullisiksi ja salliviksi. Kaloreita ja annoskokoja tietenkin rajoitetaan. (En seuraa kirjaa orjallisesti, mistä syystä olin eilen illalla nauttinut 1500 kcal jo kello kuuteen mennessä, ja pystyin syömään sen jälkeen vain mustikoita ja vadelmia. Tosin tuoreita mustikoita ja vadelmia - nam! joten ei se oikeastaan haitannut niin paljon.)

Laihduttaessa kiinnostuu muiden ruokavaliosta: varsinkin muiden, solakoiden naisten. Mitä he oikein syövät ? Miten he liikkuvat? Sport-lehti on tajunnut tämän tirkistelykiinnostuksen, ja pitää kahta palstaa, joista toinen esittelee julkkisten liikuntapäiväkirjaa viikolta ja toinen eri julkkisten ruokapäiväkirjaa. Ainakin Satu Silvo, Jenni Banerjee ja Maria Veitola syövät myös netissä julkaistuissa päiväkirjoissaan (nimilinkeistä) masentavan terveellisesti ja vähän. Masentavasti siksi, että mitään oikotietä onneen ei ole. Toisaalta päiväkirjat paljastavat vain odotettavan: koulutetut naiset syövät pääosin kevyesti ja terveellisesti.

Ei kahvitauko vaan tauko kahvista

2011-02-27T20:21:00.007+02:00

Kesäaamun kastetta

Olen sanonut hyvästi kahville, tuolle nautintoaineelle, joka hiipi teenjuojan elämääni vasta opintojen ja tenttiinluvun myötä. Vähitellen kahvi valtasi kuitenkin alaa: illan tenttiinlukukahvista siirryin aamukahviin, sitten iltapäiväkahviin kun aamukahvin vaikutus oli ohi; sitten aamulla taas kahvia, koska kofeiini häiritsee unta... Loppujen lopuksi huomasin kahvin vain väsyttävän piristämisen sijaan.

Koska muut, kuten Elina Raakaruokaa-blogissa tai Helena C´est la vie-blogissa ovat kirjoittaneet kahvinjuonnin lopettamisen syistä ja tavoista niin hyvin ja perusteellisesti, en jatka pidempään. Olen pitänyt lyhyitä totaalisia kofeiinilakkoja viime vuosina, joissa huomasin kaipaavani kahvin sijaan välillä myös ihan vain lämmintä mukia täynnä höyryävää nestettä (jossain tutkimuksessa todettiin, että ihmiset yhdistävät lämpimän juoman turvallisuuteen & ystävällisyyteen, kylmän juoman epäystävällisyyteen). Joten juon nyt kofeiinitonta kahvia (hiukan raukkismaisesti, myönnän! Tosin luin, että Ilkka Alankokin tekee näin, joten ei kai tämä kovin raukkismaista voi olla!), totaalilopettamisen sijaan ja tietenkin entisten tuplaespressojen asemasta. Olen oikeastaan huomannut, että juon kofeiinitonta jopa mieluummin kuin tavallista kahvia: sama maku (no ainakin maitokahvissa...) mutta ilman sivuvaikutuksia.

Kofeiinittomuus on tietenkin myös terveystrendi. Itse ajattelen, että ne, keiden unta (tai päivää) kahvin kofeiini ei häiritse, olkoot onnellisia - mutta näyttää olevan selvää, että osa väestöstä reagoi kofeiiniin herkästi, varsinkin suuriin annoksiin.

Suomessa kahvia tarjottaessa olen vain sanonut, että olen kahvilakossa - en vielä tiedä, mitä teen Ranskassa, jossa kahvi tarjotaan illallisilla usein aterian päätteeksi yksinään, tosin emäntä aina kysyy, ketkä ottavat kahvia. Tuntuu, että ulkomailla tulee tarvitsemaan enemmän tahdonvoimaa mitä Suomessa, jos haluaa seurata omia uusia tapojaan - sillä onhan jo valmiiksi se ulkomaalainen - minä ainakaan en kaipaa yhtään enempää huomiota sen lisäksi. Luultavasti kahvilakkoni katkeaa Ranskassa. Mutta siihen asti mennään au naturel :).

Spoiled indeed

2011-02-25T13:55:00.017+02:00

Sitruunamacaroneja Ranskasta...koko rasiallinen (oih).

Stingkin on talvitunnelmissa...tästä levystä en ollut kuullutkaan, vaikka julkaistu jo kaksi vuotta sitten.

Vietin tällä viikolla syntymäpäiviäni, ja yhdessä onnitteluviestissä oli toivotus, että toivottavasti saan hemmottelua osakseni syntymäpäivänä. Oi, sain hemmottelua oikein olan takaa! Kiitos, kaikki! Kiitos, aivan uskomatonta!

Nää selvästi matsaa :) toisiinsa, violetteja tyttöjen juttuja :).

Lisäksi kirjastosta vielä päivää ennen löytyi ihan ilman varausta Margaret Atwoodin Herran Tarhurit, josta olen elätellyt lukutoiveita. Upeaa. Ihana syntymäpäivä, kiitos kaikille muistaneille!

Lumi, osa 2

2011-02-09T23:28:00.006+02:00

Jään pintaa

Koen lumen vaikeaksi kuvattavaksi - ja kädetkin jäätyvät, kun pakkasessa yrittää kuvata! Laitan kuitenkin muutaman otoksen muistoksi tältä päivältä: tänään saatiin aurinkoakin.

Lumi

2011-02-05T04:51:00.005+02:00

Sokerilinnoja

2011-01-31T02:31:00.010+02:00

Miksi suomalainen koulutus kestää niin kauan? Kai siksi, että se on jotenkin perusteellista ja valtion kustantamaa.

Puolessa vuodessa ja kymppitonnilla (!) pääsisi Ranskaan suorittamaan virallista kondiittorintutkintoa (CAP pâtisserie) vaikka hienon kuuloisessa "Kansallisessa korkeamman asteen sokerileivonnan koulussa", Alain Ducassen osittain omistamassa - alkusivulla on jo vinkkinä Visa-kortin logo, josta jo tyhmempikin tajuaa, että koulu on yksityinen - tai siitä, että lahjakortteja koulun kursseille samoin kaupataan jo etusivulla! Toisessa yksityisessä "instituutissa" (INBP) koulutus kestää 4.5 kuukautta (ja kustantaa 7500 euroa). Samaan syssyyn opitaan -ainakin joissain koulutuksissa- kakut, suklaa ja jäätelö.

Ehkä - ainakin jos tulee tylsää - vaihdankin ammattia ja ryhdyn sokerileipuriksi. Saisi sokerilakko kyytiä!

Tosin sitten en voisi ruveta bretagnelaiseksi pellavanviljelijäksi enkä B&B-farmiemännäksi enkä vapaaksi keraamikoksikaan... Tai yrttilääkitsijäksi tai joogaopettajaksi...

Onneksi ei pidä ihan tällä hetkellä valita. (Ja ei, en ole mitään yllämainituista NYT :) ).

Ps. Mitä tulee lyhytkursseihin ja muuhun ei-ammatilliseen koulutukseen, ainakin "leffasta tuttu" (Julie & Julia) Le Gordon Bleu Pariisissa ja tuo samainen A.Ducassen Ecole Nationale Supérieure de la Pâtisserie Lyonin lähellä tarjoavat myös niitä: ihan muutaman tunnin kurssia, jossa tehdään esim. yksi jälkiruoka (hinta n. 90e/krt), sekä muutaman kuukauden kursseja. Osa kursseista on myös englanniksi.

Sokerittoman viikon anti

2011-01-23T16:55:00.012+02:00

Sokeriton viikkoni on lopuillaan. Koen hiukan huijanneeni, sillä vaikka olin
100 % piilosokeriton ja makeuttamaton ruokavalioni suhteen, tein hedelmistä kuitenkin jälkiruokia, joiden avulla suhahdin viikon läpi suht helposti.
Parhaimmat sokerittomat ja makeuttamattomat jälkkärit olivat
* banaaninpalat kookoshiutalekermavaahdolla ja
* voissa paistetut omenanlohkot ranskankermalla.

Parhaiksi napostelujutuiksi osoittautuivat
* pekaanipähkinät ja
* vihreät oliivit
* tuoreen appelsiinin lohkot valmiina odottamassa jääkaapissa (appelsiinit makeita ja halpoja nyt)
* kuivatut luumut, sekä
* veden juonti napostelun sijaan.

Leipää (sitä löytyy sokerittomana ainakin 100 % ruisleipää ja perunarieskaa) söin myös tavallista enemmän. Ja rasvoja. Joten mikään kevytkuuri sokerittomuus ei ollut.

En tiedä vielä, jatkanko sokerittomuutta nyt tai joskus myöhemmin. Rahaa säästyi jonkun verran: noin 9 euroa verrattuna normaaliin viikkokulutukseeni. Se ei tunnu paljolta mutta olisi vuodessa jo 486 euroa. Säästö tuli mm. siitä, että hedelmät olivat talvihinnoista huolimatta halvempia kuin kaupan valmistuotteet, ja kerma ja ranskankerma halvempia kuin valmiiksi maustetut ja makeutetut tuotteet. Aikaa kului keittiössä enemmän, tosin kieltämättä mukavasti: herkullisten värikkäitten hedelmien paloittelu ja yhdistely oli tavallaan kuin leikkimistä. :)

Valmistautumista sokerilakkoon

2011-01-16T21:20:00.003+02:00

Viikon kestävä sokerilakkoni alkaa tänään keskiyöllä, 0:00. The Nourishing Gourmet-blogissa kehotettiin valmistautumaan, joten tein niin: heivasin ulos asunnosta niin vaniljasokerin, kidesokerin kuin tomusokerinkin. Tempaus tuntui hieman hassulta, sillä en nyt todellakaan usko alkavani pelkkää sokeria vetämään: en edes makeuta sillä yleensä mitään muuta kuin leivonnaisia.

Viralliset tahot, jotka nauravat väitteelle, että sokeri voi koukuttaa, ovat esittäneet argumenttia, että ok, rottakokeissa rotat ovat koukussa sokeriveteen ja latkivat sitä aina kun voivat, mutta ihmiset eivät ole koukussa sokeriin (sillä kukaan tunnettavasti ei tunne suurta tarvetta tyhjentää kiloa kidesokeria muiden silmien välttäessä). Mielestäni tämä sinänsä ei kuitenkaan tee tyhjäksi mahdollisuutta, että sokeri voi koukuttaa: ihminen on tavoitehakuinen ja ajatteleva olento, ja tietää kokemuksesta, että makeaa makua löytyy kyllä muualtakin kuin itse sokerista raaka-aineena. Makeiden tuotteiden kulutus on hyväksyttävämpää ja miellyttävämpää kuin pelkän sokerin. Ei se tarkoita, että taustalla ei voisi olla riippuvuus (psykofyysinen) makeaan.

Lisäksi laitoin pois näkyvistä niin lakkahillon kuin hunajankin. Tosin en usko, että kummankaan puoleen vieroitusoireissani (hih) kääntyisin.

Sokerilakkoilijoita kehotetaan syömään hyvin. Liikunnan tiedetään myös vähentävän tarvetta naposteluun. Lähtotilanteena "haasteeseen" on kahvilakkoni, lisäksi olen nyt viikon ajan ollut Goop-sivuston reseptikirjan detoxilla hiukan vapaasti soveltaen (Detoxin pitäisi olla ollut sokeriton jo alusta alkaen. En oikeastaan tiedä, uskonko detox-ideaan sinänsä, mutta uusien vihannesten ja makujen kokeilu ja runsas kulutus ei voi olla pahastakaan: esim. naurismuusi valkosipulilla maustettuna kuulosti hyvältä :)).

Nyt on pähkinöitä kaapissa, aamupalaksi varattu päärynä & maustamaton viili, joten
bring it on - haaste voi alkaa! Lisämotivaatiota lakkoiluun tuo se, että laskin, että käytän nyt ehkä päivittäin noin euron karkkiin tai makeaan. Vuodessa tästä tulee huikeat 365 euroa, jolla pääsisi jo kaupunkilomalle jonnekin! Mikäli euron käyttö on vain itsepetosta, ja käytänkin 2 euroa (makeisverokin tuli juuri voimaan), vuodessa siitä tulisi 730 euroa, jolla pääsisi jo vaikka viikoksi Kap Verdelle. Pitää alkaa vakavasti harkita, haluanko nauttia auringosta & uusista kokemuksista vai sokerista. Näin tammikuussa ainakin aurinko kyllä tuntuu paremmalta satsaukselta!

Sokeriton viikko 17.-24.1.2011

2011-01-15T20:22:00.014+02:00

Ei, tämä ei ole uusi valtakunnallinen kampanja vaan The Nourishing Gourmet- blogista bongattu juttu: kyseinen enkunkielinen blogi yllyttää sokerittomaan viikkoon ensi viikolla, tarjoten muiden sokerittomuuteen sitoutuvien kanssabloggaajien tukea viikon ajalle sekä neuvoja, miten unohtaa makea elämä viikoksi.

Viikon ajalta kaikki sokeri sekä piilosokeri(usein esim. kaupan leivässä on sokeria) karsitaan pois ruokavaliosta. Muuten sokerin tauolle pistäville lakkoilutasoja on kolme: 1) aloittelijatasolla saa yhä käyttää raakahunajaa ja joitakin muita luonnonmukaisia makeutusaineita, 2) keskitasolla saa yhä syödä hedelmiä & marjoja, ja kolmostasolla jäävät hedelmät ja marjatkin pois sekä sokereita tuottavat hiilarit lakkoviikon ajaksi.

Ajattelin itse kokeilla keskitasoa (virallisesti ilmoittautumatta). Ei kyllä tule olemaan helppoa, saas nähdä kestänkö viikon :). Hiukan hädissäni olen jo alkanut tehdä listaa mitä voi syödä sokerittomana/"jälkkäriksi" (Ha! Eli mistä saisi ne normaalit "kiksit" mitä moni meistä sokerista hakee). Olettaisin, että pähkinät ja mantelit ainakin toimisivat alkuun hyvin "karkkeina". Toisaalta korkea aikakin yrittää vieroitusta :).

Sokerilakkoa helpottaa mielestäni kahvilakko, jolla sattumalta olen nyt samanaikaisesti. Ei mieleisen vihreän teen tai yrttiteen kanssa oikein tarvitse mitään muuta (kysykää 3 päivän päästä, voin olla aikas eri mieltä ;) ).

Linna myynnissä

2010-12-29T00:04:00.003+02:00

Bretagnessa, Brestistä tunnin ajomatkan päässä olisi hyväkuntoinen vampyyrilinna myytävänä, pakko postata kun ei niitä kovin usein tule myyntiin! Linkistä useita kuvia. Hintaa ei ilmoiteta, vaan hinta konsultoitavissa erikseen. 18 huonetta, joista 10 makuuhuonetta.

Linnojenhan ylläpito on kovin kallista lämmitys-ja remonttikuluineen, mutta tänne kyllä kelpaisi kutsua käymään Suomestakin pitkänmatkalaisia. Yksin en kyllä uskaltaisi linnassa yöpyä, sen verran synkähkö on ulkonäkö kuitenkin vaikka hyväkuntoinen linnaksi onkin. (Olen ihan varma, että siellä kummittelee kuitenkin... ;) )

Päivitys 12.3. Linna on saanut nyt hinnankin: 920 000 euroa. Halvalla lähtee ;).

Kesäkuvia

2010-10-23T14:12:00.011+03:00

Pärskeitä Point-de-Raziin (näköalapaikka) vievällä patikointipolulla. Itse Point de Raz oli muuttunut turistikeskukseksi maksullisine pysäköinteineen ja halpoine rihkamakauppoineen.

Kivikautinen hautatunneli Douarnenezin kaupungin lähellä.

Douarnenezin kaupunginlahtea veneineen.

Douarnenezin (Bretagne, Ranska) pikkukaupungin laidalla oli kotieläinpuisto. Siellä piti olla roomalaiset rauniotkin, mutta niitä emme koskaan löytäneet, lehmiä ja hevosia vain.

Keittiöaarre

2010-04-18T13:53:00.028+03:00

Hankittuani kahvimyllyn luin tarkkaan sen käyttöohjetta. Yksi kohta pomppasi silmään: "Ei suositella mantelien, pähkinöiden ja muiden runsasrasvaisten elintarvikkeiden hienontamiseen." Nostin katseeni innostuneena ja kysyin M. Françoisilta (mieheltäni):" Hei, täällä lukee, ettei suositella mantelien jauhamiseen. Tarkoittaako se, että sillä pystyisi jauhamaan manteleita? Wau..."

Mielessäni alkavat vilahdella jo kaikenmoiset piiraat ja kakut, joihin hiennonnettua mantelijauhetta ja pähkinäjauheita on välillä tuskaisen vaikeaa (=ei löydy siitä kaupasta, mihin ekaksi ruokaostoksille suunnistat :P) löytää Suomesta ja Ranskastakin. Lisäksi jauhettuina hinnat ovat ihan älyttömät, ostaisin mieluiten kokonaisia. M. François vastaa, että kai se sitä tarkoittaa...toisaalta hän on myös sitä mieltä, että mitä kielletympi asia, sitä kiinnostuneempi siitä olen: suosituksen epäämisen pitäisi lopettaa ajatukset mantelien jauhamisesta ko. koneella, ei rohkaista siihen!

No niin kai. Pääsiäisen jälkeen teen suklaakakkua Joanne Harrisin, pienen suklaapuodin kirjoittajan, ohjeella, johon tulee jauhojen sijasta pelkkää hienonnettua mantelia. Tai tarkemmin sanottuna: kotona hienonnettua mantelia. Joanne Harris (Det Franska Köket, 2003) kirjoittaa: jauha mantelit mantelimyllyllä. Hymyilyttää. Rakastaisin omistaa "mantelimyllyn", ja voin kuvitella sen maalaiskeittiön, missä mantelit haetaan takapihan puutarhasta ja sitten jauhetaan mantelimyllyllä, mutta todellisuus on aika kaukana tuosta pastoraali-idyllistä! Taas sama mantelijauhon etsintäruljanssi, mutta kokonaisia saisi joka kaupasta.

Kahvimyllyni kaukana (ei oltu kotosalla) muistuu taas mieleen. Tosin pelkään hiukan, että se saattaisi rikkoontua, jos käytän sitä ohjeiden vastaisesti. Ainakin ennen aikojaan, jos ei heti.

Sitten Vihreä curry täyttää 2 vuotta, ja päätän tehdä tapahtuman kunniaksi hasselpähkinäkakkusia Keittiö Piemonten sydämessä-blogia kirjoittavan Sitruunaisen kehittelemällä ohjeella, jonka innoittajana on paikallinen hasselpähkinäalue Langhe Pohjois-Italiassa. Kuulostaa hyvältä, paikallisohjeissa on jotain ihanaa. Mutta taas, kaupasta löydän hieman ennen sulkemisaikaa vain kokonaisia hasselpähkinöitä tai rouhetta.

Seison eksyneenä hyllyjen välissä. Ehkä kaksivuotiaani ei välitä? Eihän sitä juhlittu viime vuonnakaan. Katson uudelleen läpi erilaiset pussukat (Voiko mikään muoviin pakattu olla herkullisen näköistä? EI.). Ajatus pysähtyy kokonaisten hasselpähkinöiden kohdalle. Otan pussin käteen. Alan miettiä: pähkinät ovat kovia, mutta niin ovat kahvipavutkin: terien pitäisi kestää. Hasselpähkinät eivät ole myöskään niin hirveän isoja papuihin verrattuna. Päätän kokeilla hasselpähkinöiden jauhamista kahvimyllylläni. Tosin kuorineen: ohjeessa lukee kuorittuna, mutta olen kerran pari kuorinut hasselpähkinät joitakin keksejä varten, ja uudelleen en siihen hommaan ryhdy.

Kotona alkaa jännittävä kokeilu. Mittaan pähkinät myllyyn. Painan käynnistysnappia. Kone köhii, terä ei pääse pyörimään. Tähänkö tämä nyt kaatui?

Poistan puolet määrästä ja kokeilen uudestaan. Sur-rur. Muutaman sekunnin päästä minulla on täydellisen tasaista hasselpähkinäjauhetta. Upeaa! Mahtavaa! Olen saanut mantelimyllyn ja pähkinämyllyn kahvimyllyn hinnalla (no joo, ehkä aikaisemmin rikkoontuvan sitten, mutta se ei pelaa, joka pelkää, eikös? ;) Tosin en suosittele samaa kenellekään, omalla vastuulla etc. ). Nyt pääsee M. Françoiskin lisäksi hyötymään kahvilaitteestani, ei sillä, että sen erikoistuneisuus häntä olisi haitannut. Näen jo mielessäni erilaiset mantelitahnat (frangipane etc.), jotka nyt pystyn tekemään piiraisiin itse. Hyvästi riippuvuus kaupan valikoimista! (Tervetuloa riippuvuus kahvimyllystäni, kröhöm...)

Nyt varmaan monet ajattelevat: mutta hei, sähän olisit koko ajan voinut jauhaa ne monitoimikoneella. Asia on niin, että taloudestamme puuttuu monitoimikone. Olen kyllä alkanut miettiä sen hankintaa, mutta haluan sellaisen, joka murskaa luotettavasti jäätkin cocktaileja varten. Siis aidosti monitoimikoneen. Ja kestävän sekoituskannun, ja mieluiten suht näpsäkän hintaisen myös...joten saattaa kestää, että löydän sellaisen. Toistaiseksi tehokas sauvasekoitin täyttää osan monitoimikoneen funktioista suht´ kelvollisesti.

Lisähuomautukset:

Ohje Joanne Harrisin suklaakakkuun on hänen keittokirjassaan Det Franska Köket (2003) nimellä Lawrencen suklaakakku, jos oikein muistan. En pitänyt ko. kakusta kovinkaan (Tosin käytin ehkä vääränlaista sokeria, mikä vaikutti makuun, ja mantelijauhe olisi voinut olla hienompaa, nyt jätti kakun rakeiseksi), ja kirja on nyt joka tapauksessa eri kaupungissa nyt, joten ohjaan mahdolliset kiinnostuneet itse kirjan pariin! Langhelaisen hasselpähkinäkakun ohjeeseen taas pääsee yläkappaleen linkistä (tein kakun muffinimuotteihin kuten kuvissa näkyy, ja ilman leivinjauhetta).

Mitä tulee kahvimyllyn käyttöön, joudun amerikkalaistyyppisesti sanoutumaan irti kaikesta vastuusta lukijoille, mitä sen suositusten vastainen käyttö mahdollisesti aiheuttaa.

Täydellistä papua etsimässä

2010-04-15T19:16:00.005+03:00

Olen alkanut tulla siihen ikään, jossa itselle ostellaan lahjoja. Vaikka synttärilahjoja. En tiedä, leimaako tuota ikää realistisuus vai pessimistisyys sen suhteen, mitä muilta saa lahjaksi - vai ehkä pelkkä itsekkyys ja nautinnonhalu; selvää kuitenkin on, että itselle lahjojen ostelussa ei ole mitään ylevää.

No, kuitenkin, ostin siis itselleni kahvimyllyn. Itsekästä toimintaa, sillä M. François ei edes juo kahvia. Mainittakoon, että yritin perustella hankintaa itselleni myös sillä, että saavatpahan ainakin vieraat nyt parempaa kahvia meillä mitä ennen.

Frances Mayesin kirjassa Vaellusvuosi, jota parhaillaan luen, Mayesin aviomies Ed kulkee läpi Euroopan etsien täydellistä espressokokemusta. Kokemukseen kuuluu itse espresson ja sen creman lisäksi myös se, miten ja mistä kupponen tarjoillaan. Tunnistan itseni Edistä. Parin lentokenttäkokemuksen jälkeen en edes enää harkitse kahvin ostoa, jos se myydään pahvimukissa: pahvin maku kuitenkin tunkee läpi. Valkoinen aluslautasellinen posliinikuppi on paras, laseihin suhtaudun varauksella. Pieni keksi tai suklaa espressokupin alulautasen sivussa tarjottuna on aina plussaa huomaavaisuudesta, vaikka ei tietenkään korvaa itse kahvin makua, mikä on päätekijä. Lisäksi kierrän tietyn merkkiset kahvilat kaukaa, sillä kokemukseni mukaan ne ovat maineestaan huolimatta onnistuneet pilaamaan sekä tarjoamansa teet että espressot. Kuulostaa varmaan snobismilta. Ei se ole. Kahvi on vakava juttu. Nautinto on vakava juttu.

Kahvimyllyni kautta olen päässyt testailemaan eri papuja entisen eri kahvimerkkien ja -jauhatusten testailun sijaan (esim. Ranskasta saa hyvin eri Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maiden kahveja, joista tosin ei yksikään ole päässyt "ostetaan uudestaan"-listalle, mutta luonnehdintoja eri aromeista on ollut hauska lukea. Ja niinkuin Francesin Edillä jokaisen espressokupin edessä, toivo herää aina uudestaan, kun ostan uuden jauhatuksen. Ehkä tämä....).

Pavut ovat niin söpöjä. Lisäksi olen alkanut saamaan niitä lahjaksi (kiitos!), ja muut kahvinystävät ovat antaneet omia papuvinkkejään. Kahvipapuja ostava tuntee olevansa jotenkin sisäpiirissä: hard-core kahvinautiskelija. Connoisseur. Tai wanna-be-sellainen ainakin. Olen oppinut, että papuja voi kauppojen lisäksi metsästää myös esim. italialaisista ravintoloista. Heh, mikä voi ylittää tämän harrastuneisuuden asteen :" Mä ainakin ostan mun pavut Santa Luciasta, ne tuo ne itse Italiasta."

Pavuista huolimatta en ole vielä tyytyväinen. En ole löytänyt sitä täydellistä papua, joka päätyisi "tätä ostetaan lisää"-listalle. Mikä ei ole yllätys, sillä jauhetuissa espressoissakin on vain yksi- kaksi merkkiä, joista oikeasti tykkään. Lisäksi huomaan huijaavani: jauhan nämä epätäydellisen nautinnon tuovat pavut usein etukäteen, jotta voin helposti keittää kahvit halutessani. Laiskakin vielä, siis!

Luulen tunnistavani Sen Oikean (pavun) tuoksusta. Tähän mennessä kaikki nuuhkaisut ovat tuottaneet pettymyksen "en usko, että tämä on se". Paha vain, että nuuhkaisemaan pääsee vasta vakuumipussin avattua!

Jatkan urheasti mutta hitaanlaisesti Sen Oikean metsästystä. Ensin käytän kaikki avatut papupussit. Joku raja nautinnollakin.

Virtuaalimatkailu jatkuu

2010-02-15T15:04:00.029+02:00

GoogleMaps on herättänyt Suomessakin keskustelua. Itse olen alkuhämmästyksen jälkeen puolesta. Luen parhaillaan kirjaa Understanding Architecture (Conway & Roenisch, Routledge, London, 1994), missä korostetaan, että valokuvasta ei voi koskaan nähdä sellaisenaan rakennuksen todellista luonnetta, koska sijainti ja lähirakennukset vaikuttavat niin paljon. GoogleMapsin kautta näkee kokonaisia katunäkymiä osoitteella ja olenkin "käynyt" esim. Bostonin Avenue of the Artsilla tai muissa toivekohteissa virtuaalisesti.

Mapsin kautta on kiva virkistää muistoja vanhoista, tutuista paikoistakin. Pariisissa olen asunut kahdessa osoitteessa. Nyt GoogleMapsin kautta (Laita hakukenttään kaupungin nimi ja kadunnimi. Klikkaa tuloksista vasemmassa marginaalissa kadunnimeä, sitten klikkaa itse kuvasta "Street View".) kuka tahansa pääsee pienelle virtuaaliselle kävelylle Pariisiin. Itse olen huvitellut etsimällä entiset osoitteeni: ensin rue des Bergers Seinen vasemmalla puolella (75015), sitten rue d`Enghien Seinen oikealla puolella (75010).

15. kaupunginosa oli paljon siistimpi ja kivempi mitä kymppi, mutta siinä vaiheessa, kun asunnon kympistä löysin (vuokrasopimus 15.:sta loppui), olin ikionnellinen että löysin edes jonkun katon pääni päälle ja edes siedettävältä alueelta. (Yksi ilmoitus, johon esim. vastasin, oli Montmartrelta, mikä saattaisi olla hiukan hankala alue tulla yksin kotiin myöhään. Sitten vielä selvisi, että kyseessä oli itseasiassa kellarikämppä. Kun olin, että jaa, no onko siinä kellarissa ikkunaa, omistaja ei koskaan vastannut. En mennyt katsomaan asuntoa, ymmärrettävistä syistä.

Toinen asuntotarjous oli hallintokorttelista, superkalliilta alueelta ihan Seinen vierestä mutta kohtuuhintainen kämppä. Mietin, jo ilmoituksen luettuani, että jotain tässä on pielessä. No olikin: omistaja vastasi sähköpostilla, että kämpästä on ollut tosi paljon kysyntää, mutta jos siirrän -en muista summaa, olisiko ollut n. 5000 euroa, hänen lontoolaiselle tililleen, hän voi varata kämpän minulle. Tässä vaiheessa en ollut edes nähnyt omistajaa tai asuntoa (mitä ei siis todennäköisimmin ollut olemassakaan), joten en siirtänyt yhtään mitään vaan jatkoin hankalaa etsintää.)

Jos haluat nähdä ylellisempää Pariisia GoogleMapsin kautta, ehdotan, että etsit vaikka jonkun luksusputiikin osoitteen, ja laitat sen Mapsiin ja putiikin sijasta valitset kuvasta Street View. Vaikka Mariage Frèresien (luksusteehuone/teekauppa) 30 ja 35 rue du Bourg-Tibourg, tai Grande Epicerie de Paris´n ("Suuri Pariisin ruokakauppa": myy kaikkia ruoan luksusmerkkejä, hiukan kuin Stockan herkku mutta tämä on Bon Marché-tavaratalon ruokaosasto.) 38 rue de Sèvres. Tai jonkin monumentin tai puiston osoite...GoogleMapsissa kivaa on se, että kadulla pystyy "kävelemään", ja näkee rakennukset niitten sijaintiympäristössään yksittäisen rakennuksen (monesti valokuvassa) sijaan. Hauskoja kävelyretkiä! (Ps. En vastaa syntyneestä matkakuumeesta ;) ).

Liesi vai leivinuuni?

2010-02-14T16:31:00.054+02:00

Kesäistä kahvipöytää

Vasta hiljattain, sanotaan nyt kahden vuoden sisään eli vähitellen blogin perustamisesta lähtien, olen ymmärtänyt olevan olemassa suuren jaon, joka näkyy myös harrastuksessa, ei vaan ammattilaispuolella kuten voisi luulla: ruoanlaittajat ja leipojat. Vielä blogia perustaessa ajattelin vain olevani kiinnostunut "ruoasta" tai vielä laajemmmin "makunautinnoista" tai jopa "ruokakulttuurista", jolloin jako syötävän valmistustavan tai makeusasteen mukaan on epäoleellinen. Vieläkin ajattelen, että olen kiinnostunut ruoasta, makunautinnoista ja ruokakulttuurista, mutta olen ymmärtänyt, että siihen, miten itse valmistan ja laitan ruokaa, on vaikuttanut perustavalla tavalla nimenomaan leipominen.

Ranskassa ei oikein ole sanaa leipomiselle (engl. baking), sillä ilmaisut rakentuvat siitä, mitä "tekemisen" (faire) lopputuloksena syntyy: sokerileivonnaisia (faire de la pâtisserie) tai leipää (faire du pain). (Englannin sana pastry sekä ranskan pâtisserie tulevat samasta alkuperästä: hattuaksentti ^ ilmaisee ranskankielessä s-kirjaimen häviämisen. Sana perustuu sanaan taikina, ransk. pâte, engl. paste. ks. freedictionary). Samoin leipurin tai leipomon nimike ei ole yhtenäinen, vaan perustuu samalle jaolle sokerileipomus/leivänleipominen: la pâtisserie (sokerileipomo), la boulangerie (leipomo); le pâtissier (sokerileipuri), le boulanger (leipuri). Toki suurin osa leipomoista on sekä boulangerie että pâtisserie samanaikaisesti, ja mainitsevat tämän silloin kyltissä molemmilla sanoilla, mutta eivät kaikki, eivätkä erikoistuneimmat.

Kun minulta siis ruokakeskustelun yhteydessä kysytään (usein kysytään!) ranskaksi, että mitä osaat oikein hyvin tehdä, mikä on erikoisuutesi, vastaan yleensä, selustani turvatakseni, la pâtisserie, sokerileipominen, sillä leivonnasta minulla on pisin kokemus, lapsesta teini-ikään leipominen oli nimenomaan se juttu. Reaktiot tähän ovat mielenkiintoisia: ruokaihmiset tuhahtavat, sillä eihän "pâtisserie" ole ruoanlaittoa; herkkusuut taas alkavat muistelemaan lempileivonnaisiaan.

Nigella Lawson tunnistaa itsensä päinvastaiseksi eli alkujaan ruoanlaittajaksi, mutta on opetellut leipomaan aikuisiällä. Samoin voi sanoa, että itse olen opetellut laittamaan ruokaa aikuisiällä, sillä eihän kukaan voi pelkästään leipomustuotteilla elää (mutta uskokaa, olen kyllä suolaisten piirakoiden yms. rajalinjojen kautta yrittänyt!). Nykyään leivon vähemmän, johtuen monista asioista - minigrilli uunin korvikkeena Ranskassa, pieni pakastelokero Ranskassa, linjojen tarkkailu, Ranskan leipomoiden hyvät valikoimat. Sisäinen leipoja näkyy silti ruoanlaitossani: leivonnassa aineiden mittasuhteet ovat tarkkoja: kaikki mitataan ja punnitaan, reseptissä mainitaan taikinoitten lepo- ja paistoajat, lopputuloksen väri, jne. Olen tottunut leipomisen kautta seuraamaan valmistusohjetta enkä ole leivonnassa hirveästi lähtenyt sooloilemaan tai kokeilemaan, mitä vasta viime aikoina (vie paljon aikaa ja vaa´ankäyttöä saada esim. keksiresepti kohdalleen!).

Luontaisien ruoanlaittajien (ks. Jensenin postaus) parissa kasvaneet eivät ymmärrä ruoanlaittotyyliäni: miksi mittaan, miksi seuraan ohjetta, miksi en osaa reseptiä ulkoa tai miksi ylipäänsä tarvitsen reseptiä? Luontaisten ruoanlaittajien parissa kasvaneet ovat oppineet näkemään ruoanlaiton intuitiona, keittiökemiana, joka syntyy kokemuksesta, hajuista, mauista, kehittelystä, freestylestä. Tällaisia innostavia kehittelyitä on saanut viime aikoina lukea myös esim. Chez Jasu-blogista , jossa on hiljattain kokattu omalla reseptillä esimerkiksi kanacurrya ja luotu kalalle hilpeänkuuloinen "Instant Asian Flavour" itsekehitetyllä kastikkeella. Itse taas laitan ruokaa niinkuin leivonkin: etsin hyvän ohjeen, ja sitten noudatan sitä. Tylsänkuuloista ehkä, mutta toimivaa. A ja O metodissa on hyvän ohjeen tunnistaminen etukäteen, ja tässä leipojien kokemusperäinen tieto tulee käyttöön: ennakkoon, kun ruoanlaittajilla itse valmistusvaiheessa. Metodin takia en ymmärrä helposti niitä, jotka valittavat, etteivät vain "osaa leipoa"; ettei heillä ole "jauhopeukaloa". Perusleipomisessa on kysymys hyvästä reseptistä ja sen seuraamisesta, ei mistään mystisestä osaamisesta (kuten hellan puolella) - vasta uuden luomisessa osaaminen ja kokemus on keskeistä. Ja, koska leipomisessa on kysymys reseptistä, on reseptin ymmärtäminen lähtökohta. Pitää valita reseptejä, jotka ymmärtää, pitää olla "leivontalukutaitoa". Eli pitää valita resepti, jonka käyttämät käsitteet itselle ovat selviä: jos ei tiedä, millaista marenkivaahto on, on vaikea seurata ohjetta, jossa sanotaan: "Vaahdota valkuaiset kovaksi vaahdoksi". Pitää tietää, mitä "kovalla" vaahdolla tarkoitetaan, tai valita resepti, jossa asia selitetään ja avataan: "Vaahdota valkuaiset kuivilla vatkaimilla vaahdoksi niin, että pystyt kääntämään kulhon ylösalaisin, ja vaahto pysyy yhä astiassa". Toisaalta kokenut marenkivaahdottaja näkee jo itse vaahdosta ja sen koostumuksesta, milloin se alkaa olla valmista (vrt. David Lebovitzin näkemys, että karamellista näkee kokenut tekijä jo väristä milloin se on valmista, ilman mittaria).

Toinen, mitä olen saanut blogini ja muitten blogien kautta, on nöyryys. Olen havainnut, että loppujen lopuksi en ole panostanut siihen, mitä pidin ennen "ruokaharrastuksenani", kovinkaan paljon verrattuna niihin, jotka todella siihen panostavat ajallisesti tai rahallisesti joko kotikeittiössään tai ravintolakokemusten keräämisenä. Olen siis noviisi, kiinnostunut noviisi ja kenttää seuraava noviisi - noviisi yhtäkaikki. Tämä ei silti vie iloa seurata muiden tuotoksia, päinvastoin! Muiden aikaansaannokset blogimaailmassa toimivat vain innostavasti. Hyvää ystävänpäivää kaikille blogimaailmaan :).

Päivitys 4.3.2010: Leivonnaiset ovat palaamassa gastronomiaan ja sokerileipurit innovaatioiden ja uusien raaka-aineiden äärelle:
lue Le Figaro Madamen artikkeli tästä. Figaro ei sitä mainitse, mutta toisaalta voi ajatella, että kyse on luksustuotteiden kysynnän kasvusta, tämän luksuksen ollessa (melkein) sopiva kenen tahansa kukkarolle ainakin harvoin nautiskeltuna.

Val-André laskuveden aikaan

2010-02-07T15:15:00.021+02:00

Val-Andrén pikkukaupunki on syntynyt rantaturismin myötä Bretagnen pohjoisrannikolle. Vietimme siellä oikein mukavan päivän viime kesän lopussa: aurinkoa, hiekkarantaa, patikointipolku ja keskustan kahvilat rannan lähellä.

Bretagnessa saattaa olla kesällä ihan yhtä kuuma kuin missä tahansa muussa rantakohteessa Etelä-Ranskassa, ja rantoja on paljon ja erilaisia: siksi minun on vaikea yrittää motivoitua lähteä nimenomaan rantakohteeseen jonnekin muualle, tulee vaan ajatus, että "onhan täälläkin noita rantoja", ja vielä päiväretken päässä. Toisaalta se "saattaa olla kuuma" on tässä avainilmaisu, koska saattaa olla tuulista ja kylmääkin. Vesi on ranskalaisten mielestä Bretagnessa kylmää - mun mielestä se on vaan ihan "tavallisen" suomalaisen meriveden lämpöistä ja soveltuu ihan hyvin uimiseen - mutta ei toki ole mitään ihanan lämmintä.

No niin, kuten huomaatte niin nämä "uudet" päivitykset ovat viime kesän kuvista eivätkä välttämättä niin innovatiivisia juttuja. Jatkossa on suunnitelmissa eriyttää ruokajutut kulttuurijutuista, hiukan niin kuin jo viime kesänä siirsin kasvijutut omaan blogiinsa. Oikeasti uudempia postauksia joudutte odottelemaan, ja minäkin joudun, siihen, että kamera-asiat saan kuntoon (Heh, kun ei tullut sitä puutarhablogin voittoakaan, jossa olisi ollut yhdistelmäkamera päävoittona ;) ). Kiitos kuitenkin blogin perään kyselijöille kovasti: ehkä on jo aikakin herätä talviunilta.

PS. Kuvat suurenevat klikkaamalla, kuten tavallisestikin.

Kotikatu

2010-02-06T00:49:00.012+02:00

No, ei nyt tällä hetkellä mutta kyllä se siellä pystyssä pysyy...

Ovenkolkutin - tää on niin hieno, että oli profiilikuvassakin...

Pizzaa

2010-02-06T00:02:00.043+02:00

Löytäessäni uuden reseptin, joka toimii ja on yksinkertainen, teen sitä joskus peräperään useaan otteeseen niin, että muut saattavat kyllästyä. Se on niin hyvää, niin helppoa, lisäksi on kiinnostavaa, toimiiko ohje samalla tavalla eri kerroilla. Tunnistatko itsessäsi samaa?

Viimeaikoina olen leiponut varmaan neljä satsia Kalastajan vaimo-blogin Johannan herkullisia kardemummakringlejä (kardemummakietaisupullia); syksyllä tarjosin kaikille mahdollisille vieraille Palermon kanaa sieni-punasipuli-kermakastikkeessa. Sitä ennen uusi kestosuosikki oli ranskalaisesta ruokalehdestä löytynyt kanelista kana-keltasipulitaginepata rusinoilla - valmistamiseen meni vain n. 10 minuuttia hauduttelua lukuunottamatta, en voinut vastustaa!

En oikeastaan ollut huomannut tätä tapaani toistaa samaa ohjetta ennen kuin taginen yhteydessä: kokkasin ohjetta M. Françoisin sukulaisille. M. François alkoi naljailemaan, että niin, tämähän on vasta kolmas kerta, kun tätä 24 tunnin sisällä syödään (liioittelua, mutta ei niin kaukana totuudesta). Vieraathan eivät huomaa mitään kun miniobsessio kestää vain viikon pari, mutta äkillisestä monomaniasta saattavat kyllä muut ruokapöydän päivittäin jakavat kärsiä... Luulen tosin vakaasti, että tapa on kehittynyt vasta bloggauksen myötä: julkaistakseni reseptin haluan kokeilla sitä pari, kolme kertaa tietääkseni, toimiiko se kanssa.

Margarita-pizza nousi listalle viime heinäkuussa. Hämmästyin, miten ihanaksi klassikoksi valkosipuli, öljy ja suola pystyivätkin muuttamaan tomaattikastikkeen noin vain. Heiveröisiä basilikanlehtiäkin ikkunanlautabasilikasta riitti silloin vielä kattilaan heiteltäväksi. Mozzarellan sijaan käytin emmentalia ja tomaattimurskan sijaan kesän tomaatteja. Parhainta pizza oli uunituoreena. Kärsimäänkään ei kukaan luultavasti pahemmin joutunut, kun söin pizzaa lomalounaaksi ja M. François taas söi lounaan töissä. Ohje on FIN-ITA-blogista.

Val André

2009-09-23T02:36:00.007+03:00

Ile Verdélet

Pointe de Pléneuf

(Vanhat) kuvat puhutkoot puolestaan: päivä Val Andréssa oli upea. UPEA. Suosittelen, jos pitää hiekkarannoista ja merinäköalasta, ja kestää Atlantin kylmää vettä lieveilmiöineen (meduusoita). Päärannan lisäksi hiukan syrjemmässä on yhtä ihana ja hiukan rauhallisempi Grève des Valleesin ranta, minne pääsee autolla tai myös patikkapolkua pitkin. Patikointipolulta nämä mahtavat näköalat.

Onnea on...

2009-09-12T21:15:00.007+03:00

...oman puun päärynät ja palanen Brie-juustoa. Iso palanen ;).

Would you steal a recipe?

2009-09-06T23:03:00.032+03:00

Itse koottua verkkokeittokirjaa on kätevä käyttää ja ruokablogista on ollut kovasti muutenkin iloa nyt sen ajan, kun olen tätä pitänyt (huhtikuusta 2008). Alkuaikoja enemmän mielessä ovat hiljattain pyörineet tekijänoikeudet: onko oikein, että kokeilun ja onnistumisen ilosta puhkuen julkaisen reseptin jonkun toisen kirjoittamasta keittokirjasta, jonka teossa on kulunut monta ideointi- ja työtuntia? Omatunto on alkanut hieman soimaamaan, samoin lakipuoli on mietityttänyt. Monet ruokabloggaajathan julkaisevat lähinnä omia reseptejään, jolloin asiassa ei ole mitään ristiriitaa. Laitan aina vierasreseptiin toki lähteen, ja pääosin bloggaan vain reseptejä, joista on hyvää sanottavaa, eli reseptiä voisi tavallaan ajatella (tilaamattomana) mainoksena. Siitä huolimatta hiukan epäröin - kuka oikeastaan haluaa tilaamatonta mainostusta, jonka sisältöä ei pysty kontrolloimaan?

Katselin kirjastossa hiukan tekijänoikeuskirjan selkää (Heh! Selitys: luettavia kirjoja on muutenkin niin paljon odottamassa!) lakihyllyn ohi kävellessäni, mutta kotona päädyin googlettamiseen. Netistä löytyi postaus reseptin oikeudellisesta suojasta, tai pikemminkin yksittäisen reseptin suojattomuudesta. Linkki löytyi Maarianverijuuri-vegaaniruokablogin tekijänoikeuspostauksen kommenteista. Samaa reseptinsuojaa oli siis mietitty Maarianverijuuressakin, varmasti myös muissakin ruokablogeissa vaikkei välttämättä aina postaukseen asti.

No, näyttäisi siis siltä, että yksittäisiä muiden reseptejä saa julkaista blogissaan. Toinen asia sitten on, miten kunniakasta se on. En kuitenkaan ole kovin hyvä kehittelemään ohjeita tyhjästä, joten jos jonkinlaista reseptiarkistoa aion ylläpitää, tulee se jatkossakin koostumaan pääosin muiden upeista kehitelmistä, joita arvostan suuresti.

Onneksi välillä voin paeta moraalisia mietintöjä puutarhablogini puolelle, missä näitä juttuja ei yleensä tarvitse pohdiskella - reseptivapaa zone... Tosin syyssato käy kyllä käsi kädessä keittiötouhujen kanssa: varmaan juuri yksi syy sille, että aloin aihetta miettiä: hillojenkeittelyssä on ollut ensikertalaisen ihan pakko tarkistaa jostakin, minkä verran sokeria tulee ja miten purkit steriloidaan, jne. Keittelyistä laitankin varmaan kuvia piakkoin - reseptejä en luultavasti, sillä en koe olevani vielä valmis opastamaan ketään muuta siinä touhussa... :) - ellei nyt vallan jotain uutta ja ihmeellistä keittelyjen tuloksena satu syntymään. :)

Voitko tehdä hyytelöä?

2009-09-04T00:14:00.004+03:00

-"Voitko tehdä hyytelöä? Sellaista, kun äiti teki? Punaisista viinimarjoista...vai oliko se mustista? Ei haittaa, jos ei tule hyvää! "
Minä: Öh...emmä ole koskaan tehnyt. Ei meillä ole reseptiä, mitähän ohjetta ne äiti ja mummo käytti? Kai mä voin tehdä.

-"Voitko tehdä omenapiirakkaa, sitä samaa kuin viime kerralla?"
Minä: Sähän sanoit silloin, että se maistui hillolta.
"Joo, mutta hillo on hyvää! Se oli ihan hyvää!"

-"Mitä me tänään syödään? Ai kanaa vai. Okei. Ai mitä? Että siihen tulee sherryä ja herkkusieniäkin? Voi eiiii..."
Minä: kysy J:ltä, sekin sanoi ekaksi, että voi ei, mutta tykkäs sitten. Otti lisääkin. Se on tosi hyvää kanaa.

Myöhemmin:

-"Eksä osaa laittaa ruokaa ilman reseptiä? Ai et vai? No miks sulla sitten on ruokablogi?"
Minä: No, kyllä mä jotkut ohjeet muistan ulkoa...

Eli, jos en päivitä blogiani, se johtuu siitä, että a) olen puutarhassa b) olen keittiössä c) olen liian kiltti. :) :)

Viimeinen keksi

2009-08-26T01:38:00.017+03:00

Viimeinen rantapäivä.

Viimeinen keksi.

Viimeinen patonki.

Viimeiset simpukat.

Viimeinen jokaista laatua - tai näin luulin, kun näitä kuvia Brestissä postausta varten dramaattisesti napsin. Mutta, kuten yllättäen tapahtuu, seuraavanakin päivänä, jo matkapäivänä, ehätin myös rannalle, jopa uimaan meduusojen sekaan (Ranskassa on lämpimillä ilmoilla meduusavaroituksia useilla rannoilla). Seuraavaa keksiä, patonkia ja tulevia simpukankeräilyjä vielä odottelen, mutta kyllä nekin vielä saapuvat. Viimeisin keksi, viimeisin patonki, viimeisimmät simpukat.

Ja, kuten minulle tänään lempeästi huomautettiin: ei saa kiintyä materiaan. Hyvä neuvo... Lasketaanko ruokakin ;)?

Apéro!

2009-08-07T11:34:00.088+03:00

Aperitiivien tarjoaminen on Ranskassa yleinen tapa vastaanottaa vieraita. Itselleni, kahvi ja pulla- kulttuurista tulevana, tämä on ollut melkoinen haaste: olen paljon lahjakkaampi keittämään kahvit, taittelemaan servietit nätisti ja pyöräyttämään jotain makeaa, mitä näpertämään pikkusuolaisia ja loihtimaan cool- baaritunnelmaa. Ranskassa kahville kuitenkin kutsutaan harvoin (aion kyllä muuttaa tämän! ;) ), ja jos kutsutaan, kahvin kanssa ei välttämättä tarjota mitään (pieni järkytys Pohjois-Karjalan "seitsemän sorttia pöydässä" - kulttuurin verenperintönä omaksuneelle) ja mikä vielä hassumpaa: ei välttämättä edes tarjota kahvia, vaan vaikka appelsiinimehua, jos on nätti ilma. Vielä suurempi järkytys määrällinen kahvikansa nro. ykkösestä tulevalle, joka kaipaa kofeiiniannostaan.

Joten: stressaan aperitiivin tarjoamista. Kulman takana on tapas-baari: olen vakavasti harkinnut vieraiden kävelyttämistä sinne poskipusujen jälkeen. M. François sanoo, ettei tarvitse stressata: kunhan on muutama alkoholivaihtoehto, alkoholiton vaihtoehto ja hiukan pähkinöitä ja sipsejä, kaikki on ok. Tiedän, että periaatteessa se on totta. Olen kuitenkin luokitellut yllä esitetyn version kokemukseni mukaan "kiireiset tai ei-ruoasta kiinnostuneet" - vaihtoehdoksi, mikä on ihan eri asia kuin "ruokaharrastajien" tarjoama aperitiivi (itse tehtyjä suolaisia & pikkuputiikeista haettuja herkkuja). Kolmaskin vaihtoehto on, nimittäin viihdyttäjien aperitiivi, mihin kuuluu alkoholijuomilla vaikutuksen tekeminen (cocktailit) ja pitäminen suolaisen tarjonnan simppelinä. Ei välttämättä halpaa, mutta suhteellisen nopeaa käytetyn esivalmistelun suhteen (kaupassakäynti) ja saa vieraat (toivottavasti) tuntemaan itsensä tervetulleiksi; cocktailin valmistaminen käy myös ohjelmanumerosta.

Bella Vanillan innoittamana päädyin eilen tähän kolmanteen vaihtoehtoon. Olen kyllä kehittänyt aperitiivimenun ja testannut sitä menestyksellä, mutta aina ei ole aikaa viettää keittiössä kokonaista iltapäivää. (Menuun kuuluu kotona tehty guacamole & tsatsiki & tikkuvihanneksia (porkkana, selleri, jne.), sinihomejuusto-pestorullat Polkkapossun blogista, kirsikkatomaatteja, itse tehdyt manchego-pallukat (näitä en vielä ole kokeillut, mutta kuulemma voi tehdä 2 päivää etukäteen, mikä tosi hyvä!), ja sitten kaupasta jotain muuta pientä: marinoituja vihreitä oliiveja, hiukan sipsejä, jne. Tulee syötyä muutakin kuin mässysuolaista, mikä on menuni - kätketty -tarkoitus. Jos haluaisi olla branché - muodikas - saattaisi SE juttu olla miniverrine-tyyppisten ratkaisujen tarjoaminen, eli pienenpieneen kapeaan, suoraan lasiin koottaisiin erilaisia suolaisia mousseja (avokado, vuohenjuusto, tomaatti, jne.) värillisiksi kerroksiksi, mutta hei, Brest on kaukana Pariisista, joten muodikkuuskin joutuu nyt vaan odottamaan).

Cocktailiksi valitsin kesäisen mansikkamojiton, joka löytyi A Hungry Bear-blogista, mistä cocktaileja postaillaan säännöllisesti. Olin hiukan ajatellut, että M. François hoitaisi juomapuolen, mutta lopulta se olin kuitenkin minä, joka baaritiskin takana hääräsi, koska olin meistä ainoa, joka osasi ohjeen. Aika hauskaa loppujen lopuksi... :) Mitään erityistarpeistoa meillä ei ole, ei edes shakeria tai jäänmurskaamiseen sopivaa yleiskonetta...ei edes oikeaa mittaa, mutta hieman soveltamalla kaikki kyllä sujui paitsi jäänmurskaaminen (rikoin perunanuijan). Mansikat olivat paikallisia kuuluisia Plougastelin mansikoita (linkki ranskaksi) tuosta muutaman kilometrin päästä, ja yllättivät positiivisesti: kesäkuussa ostin ensimmäisen kerran ja petyin sekä makuun että laatuun, mutta nyt olivat makeita ja hyvälaatuisia kaikki tyynni. Hyvä pohja cocktailille, siis!

Mansikkainen mojito

sovellettu A Hungry Bearin alkuperäisohjeesta

1 lasillinen

4 mansikkaa
1 lime
tuoreita mintunlehtiä noin 2 varvun verran (kahden oksan lehdet)
3 cl valkoista rommia (käytin Dillonin rhum blanc agricole Martinique- rommia)
Ricqles-minttulimsaa tarpeen mukaan (Tää on Schweppesin väritön limsa, joka maustettu luonnollisella minttuaromilla. Limonadi on ohjeessa sekä kuplien että sokerin takia.)
1 rkl hienoa sokeria
jääpaloja vähintään 4 kpl tai jäämurskaa

Pese mansikat (jos tarvis), irroita kannat ja leikkaa mansikat neljään osaan. Riivi oksista mintunlehdet. Laita mansikat ja mintunlehdet tukevaan astiaan (käytin sauvasekoittimen korkeaa kulhoa & kapeaa mutta tukevaa puulastaa). Halkaise lime ja purista mehu; kaada mehu samaan astiaan mansikoitten ja mintun kanssa. Lisää 1 rkl sokeria. Survo mansikoita ja mintunlehtiä rikki astiassa: ei ihan mössöksi, mutta riko molempien rakennetta reilulla kädellä värin ja maun aikaansaamiseksi.

Peitä seos jäämurskakerroksella (jos on) tai noin neljällä jääkuutiolla. Kaada seokseen vaalea rommi ja sekoita käyttämälläsi lastalla. Kaada seos korkeaan, suoraan lasiin. Kaada päälle kylmää minttulimsaa, kunnes mansikka-minttumassa on nesteen peitossa. Santé!

(Yläkuvassa harjoitteluversio, jossa laitoin limen lohkoina seokseen. Mielestäni limemehu kuitenkin toimi paremmin eikä tukkinut lasia samalla lailla kuin lohkot).

Kaikki mitä en kerro

2009-08-05T17:21:00.076+03:00

...toisinsanoen tunnustuksia kokkauskokeiluista, jotka olisin blogannut, jos ne olisivat olleet sen arvoisia, mutta eivätpä olleet (yritän laittaa tänne vain parhaimmat ohjeet).

Puolukka-tummasuklaakääretortusta tuli tosi hyvää muuten, mutta liivate oli moussessa hiukan tarpeeton. Siksi ei kai ole tullut blogattua, vaikka olisi ollut oma ohje.

Suomesta alkaa olla vaikea saada kokonaisia kanoja tai broilereita (tai ehkä vain kuvittelen). No, jouduin kuitenkin ostamaan pakastebroilerin, ja etsimään jopa sitä kolmesta eri kaupasta, kun halusin laittaa Suomessa kerrankin kokonaisen uunikanan - 1970-luvulta peräisin olevalla "ranskalainen sunnuntaikana"- ohjeella suomalaisesta keittokirjasta :).

Ranskasta löytää helposti erilaisia tuoreita kanoja, helmikanoja jne. marketista tai jopa suoraan kasvattajilta. Kalkkuna taas oli historiallisesti Ranskassa köyhien sunnuntaikana (halvan hintansa ja ruokaisuutensa vuoksi). No, kuitenkin, kanakokeilu ei ihan onnistunut ja synnytti myös kommentteja: mm. 80-luvulla syntynyt siskoni: Ai kokonainen kana? Miten sitä syödään...? (sensuroin tästä erinäiset inhon ilmaukset pois :), terkkuja siskolle :))

Myös 70-luvun keittokirjasta napattu parmesanleipäohje kuulosti tosi hauskalta (syöjien olisi tarkoitus murtaa tuosta aina yksi pallukka), mutta mokasin sen täysin. Syytä en tiedä. Leipiä olisi kyllä kiva tehdä itse.

M. François tekee ihanaa kesäkurpitsa-currykeittoa. Ruinasin pitkään ohjetta, sitten, kun sen sain, se olikin kuulemma joku internetohje (ja koko ajan "saatavilla"). Minulla se ei kuitenkaan onnistu eikä ole yhtä herkullista. Yrityskertoja melko sisukkaat 3.

Alkukesästä tein limonadia tai ranskaksi kotitekoista citronnadea. Siinä kuitenkin vaarana on liika kitkeryys, ja tästäkin tuli keittämisestä huolimatta kitkerää, joko johtuen sitruunoista tai ohjeesta. Lopulta käytin citronnaden sitruunaisiin jogurttipannacottiin, joista kuitenkin tuli myös kummallisia, teollisen makuisia, vaikka koko hommassa ei ollut kuin sitruunaa, vettä ja sokeria (plus ainekset panna cottaan). Ihmetys.

Banaanitortussa menee aina jokin pieleen. Olisikohan syy se, että yritän aina uudestaan ja uudestaan samalla reseptillä kaikesta huolimatta...

Tarte tatinista tuli hyvänmakuinen mutta vetinen, kun kieltäydyin laittamasta ohjeen vaatimaa 8 omenaa (kyllä ostin ne, mutta lopulta laitoin vain 6, kun vuoka näytti jo täydeltä). Jälkikäteen tietty harmitti. Toisaalta: se olikin huijaus-Tatin, sillä mitään ei kokkailtu liedellä vaan karamellisointi yms. tapahtui kaikki uunissa. Täällä on muuten myynnissä Tarte tatin -makuista teetä (Twinings), jolla voi lohduttautua, jos Tatin menee pieleen tai on vaan liian kaloripitoinen oikeana versiona (sillä kaloripitoinen se on!). Ja niille, jotka vielä uskovat, että "ranskattaret eivät liho"...no jaa. Ongelma on se täälläkin.

Kesäkurpitsa-rucola-emmental- pizza. Syömme aika paljon kasvisruokia blogin kasvisohjeiden vähyydestä huolimatta, ja keventäessäni mielelläni teen sen kasvisten avulla. Tämä ruokalehden pizza vaan jäi hiukan plääh-tasolle (Ai kuka on kranttu, minä muka ;)? ) Tosin en ihan noudattanut ohjettakaan.

Rakastan munakoisojen ulkonäköä: kiiltävää ja tummaa pintaa. Moussaka ei kuitenkaan taaskaan onnistunut (uusi resepti, myös plääh). Yritän opetella syömään munakoisoa, mutta ainoastaan kerran olen onnistunut pitämään siitä: leikkasin jonkin ohjeen mukaan munakoisorinkulat tosi ohuiksi ja sitten paistoin ne oliiviöljyssä (oli varmaan jotain hyvälaatuista suolaa ja ehkä balsamietikkaa myös): silloin niistä tuli hyviä. Opettelu jatkuu: onneksi täälläkin on myynnissä myös muissa ruokablogeissa vilahtaneita muunlaisia munakoisoja (esim- liila-valkoisia), joihin voi uskon horjuessa vaihtaa ainakin noin näön vuoksi.

Jatkoa seuraa... :). Väistämättä ;).

Landévennecin vanha luostari

2009-08-04T14:07:00.045+03:00

Luostarin entisen, pienemmän kirkon sisäänkäynti. Huomaa pylväiden kelttiläinen, irlantilaisvaikutteinen koristelu.

Bretagne on alueena ollut perinteistä maaseutua, missä vielä pukeuduttiin perinneasuihin kun Pariisissa metro aloitti modernin aikakauden. Perinteistä katolista maaseutua katolisine yksityiskouluineen (pojat ja tytöt eroteltuna) ja lukemattomine kivikirkkoineen ja niiden edustalla olevine calvaire- monumentteineen.

Perustaja St Guénolén patsas.

Nykyään Bretagnekin on maallistunutta aluetta: yksityiskouluja on vielä mutta vähemmän kuin ennen. Kirkkoja on paljon katu- ja maaseutukuvassa, mutta luulen, että vakituinen kävijäkunta ja -määrä on samaa ikä - ja kokoluokkaa, mitä Suomessakin. Mutta mikä itseäni kiehtoo, on luostarit. Luostarilaitoshan lakkautettiin Suomessa luterilaisuuden myötä eikä vanhoista katolisista luostareista taida olla muuta jäljellä kuin luostarikirkko (esim. Naantalissa). Toki muutama ortodoksiluostari ja katolinen luostari Suomessa yhä toimiikin, mutta moderneissa tiloissa.

Myöhempi iso luostarikirkko, joka tehtiin ulkoapäin linnoituksen näköiseksi paksuine muureineen. Munkit istuivat kuvan punaisella alueella. Munkit ja tavallinen kansa eristettiin toisistaan seinämällä.

Kiinnostus luostareihin on kohdaltani aika puhtaasti romanttis-historiallista haihailua. Toisaalta entisajan nuorten naisten valinta: avioon tai luostariin (kaksi melkein ainoaa mahdollista elätyskeinoa ajalla, milloin naiset eivät työskennelleet kodin ulkopuolella) on yhä totta joissakin muissa yhteiskunnissa: vähän aikaa sitten katsoin Ranskan teeveestä dokkarin, jossa pienen vuoristokylän tiibetiläistytöt nykyaikana joko joutuivat solmimaan järjestetyn avioliiton tai sitten pestautumaan nunnaksi buddhalaisluostariin. Nunnaksi tulo oli perheelle kunnia-asia, sillä se merkitsi omistautumista uskonnolle, jota dokkarin mukaan Tiibetissä kovasti arvostetaan, mutta samalla myös suru perheelle, joka ei luultavasti näkisi ainoaa tytärtään enää (eikä myöskään saisi jälkikasvua). Nunnaksi ryhtyminen oli myös ainoa tapa hankkia tytölle (ylempi) koulutus.

Luostari on luonnonkauniilla paikalla.

Katolisuus Ranskassa näkyy kuitenkin yhdessä asiassa selvästi: täällä on runsaasti sekä luostarinraunioita että toimivia luostareita. Bretagnen alueellakin entisiä luostareita riittää usealle visiitille, minkä olen ilokseni huomannut. Entisaikaan luostarit olivat pyhiinvaelluskohteita (ja turvapaikkoja, ja sairastupia, ja kirjatiedon keskuksia, jne.), mutta itse käyn luostareissa lähinnä niiden rakennusten ja usein upean luonnonympäristön vuoksi. Parhaimmat paikat tuntuvat huokuvan myös jonkinlaista rauhaa - joka saattaa kyllä kummuta ihan vaan kauneudestakin.

Postauksen kuvat ovat Landévennecin entisen luostarin raunioista. Luostari oli perustettu kelttiläisellä ajalla, on Bretagnen vanhimpia ellei vanhin luostari, ja perustajana toimi St Guénolé, joka myös haudattiin luostariin ja jonka jäännökset legendan mukaan edesauttoivat useita ihmeitä (mm. juuri pyhäinjäännösten takia luostareihin pyhiinvaellettiin). Luostari toimi jonkinlaisella vesivarantomaalla, minkä vuoksi se jouduttiin jälleenrakentamaan säännöllisin väliajoin uudestaan entisten perustusten mukaan. Luostari oli myös viikinkien hallussa noin 40 vuotta, minkä aikana munkit joutuivat olemaan evakossa mukanaan pyhimysjäännökset (jotka jäivät sille tielle evakkoluostarin vaatimuksesta).

Luostariin saavuttiin vesiteitse, sillä ympäröivässä metsässä ei ollut teitä ja metsiä pidettiin myös vaarallisina mm. rosvojen takia. Suurinpiirtein vallankumouksen aikoihin luostari lopetti toimintansa ja lopulta yksi sen uusista omistajista alkoi myydä luostarin rakennusten kiviä niitä tarvitseville huokeaan hintaan (samalla tavalla kuin Pariisin Bastille purettiin ja kivet uusiokäytettiin). Nykyään luostarista on jäljellä rauniot, joista yhä näkee huonejärjestyksen.

Raunioiden yhteydessä sijaitsee luostarimuseo, jossa on mm. raunioista löydettyjä esineitä sekä pienoismalleja luostarista ennen. Kävin opastetulla kierroksella, mikä sisältyi pääsylipun hintaan ja oli mielenkiintoinen. Anekdoottina opas kertoi luostarisäännöistä, mitä tapahtui luostarisääntöä rikkoneelle munkille (kyseessä oli munkkiluostari): pienestä rikkeestä määrättiin rukouksia, hiukan isommasta hiljaisuuspakko tietyksi ajaksi, ja todella pahasta rikkeestä joutui olemaan syömättä. Tämä oli paha rangaistus munkeille, joiden elämässä ruokahetki oli käytännössä ainoa ylellisyys. Arkeologit ovatkin luostarin kaivauksissa päätelleet, mitä munkit söivät, ja luostarissa syötiin ilmeisen hyvin: omenoita saatiin omista omenapuista ja lihaa syötiin myös (ei vain kalaa); luostarissa oli myös oma kasvitarha, kuten kaikissa luostareissa. Pyhiinvaeltajilla ei ollut rahaa, joten yleensä he toivat lahjoina jotain syömisiä: kanan, munia tai muuta omavaraistalouden tuotantoa.

Luostarin entistä sisäpihaa, joka opastustekstien mukaan rakennettiin kreikkalaisen talon (oikos) sisäpihamallin mukaan kaikkiin luostareihin. Sisäpihan ympärillä sijaitsivat vierashuoneet ja keittiörakennukset.

C´est pas mal du tout!

2009-08-03T01:58:00.058+03:00

Eli "ei ollenkaan hassumpaa", totesi M. François leveästi hymyillen karamellijäätelöstä, jonka David Lebovitzin ohjeella valmistin, ja luulenpa, että tämän lauseen ja jäätelön myötä olen armahdettu ja vapautettu valmistamaan mitä tahansa Mr. Lebovitzin blogista kuten myös höpöttämään innoissani, mitä taas tänään sieltä luin.

Karamellijäätelö oli todella hyvää, vaikka tein sen ilman jäätelökonetta.

Karamellinkeitossa oli oma opettelunsa. Pähkäilin hiukan värien kanssa: ohjeen mukaan karamelli on valmista, kun kuparinväristä - poltin kuitenkin ensimmäisen satsin, kuparista tulee ekaksi mieleen hapettunut vihreä kupari...

Leivinpaperi oli loppu, niin kaatelin karamelliseoksia hiukan epätoivoisena lasilautasille jäähtymään... Kun googletin karamellinteon (vaikka David Lebovitzin ohjeet karamellintekoon kyllä olivat tosi tarkat ja seurattavat), niin väristä sanottiin toisaalla meripihkanvärinen - tällä tarkennuksella jo onnistuin, ja saatoin edetä itse jäätelöntekoon. Kauhea sotku keittiössä, tuuletin täysillä viemässä käryjä pois - olin jo lieden ääressä iltamyöhällä seisoen vannomassa, että karamellijäätelöni tulee olemaan jatkossakin Monoprixin Gourmet-sarjan Caramel beurre salé - jätski - mikä on vetistä, mutta helposti ja ihmisten ajoissa saatavissa carte bleun huitaisulla.

Jäätelöä maistaessani mietin, että no, ehkä tätä voisi vieraille joskus tehdä...

Ja muutaman päivän kuluttua karamellinkeiton kauheudet olivat jo unohtuneet. Korjaan: muutaman päivän ja muutaman jäätelökauhallisen kuluttua.

P.S. Tein myös kookosjätskiä kuten olin aiemmin suunnitellut (tosin ilman palmusokeria ja sahramia: käytin nuukuuksissani ruokosokeria ja kookoshiutaleita näitten tilalla, vaikka David Lebovitzin kuvat kookos-sahramijäätelöstä ovat aivan tajuttomia!), mutta siitä ei tullut läheskään niin hyvää kuin karamellijäätelöstä (parhaan kanssa on vaikea kilpailla...) ja varsinkin harmaa väri oli hiukan tylsä.

(Oma syy, kun en kerran laittanut sahramia. Keväällä täällä tuli muuten tv:stä dokkari, jossa kerrottiin väärennetystä sahramista: sekä turisteille ulkomailla, esim. Pohjois-Afrikassa kuin Ranskassakin jopa "vakuumipakkauksissa" osa sahramipakkauksen sisällöstä tai jopa koko sisältö saattaa olla ihan jotain muuta kasviainesta, mikä on vaan punaisella väriaineella saatu näyttämään sahramilta. Toimii, koska monetkaan eivät - korkeasta hinnasta ja sahramin harvinaisuudesta johtuen - tiedä, miltä aito sahrami maistuu, näyttää tai haisee. En kyllä minäkään. Mutta kyllä sitä täällä maustehyllyssä pienessä gramman tai kahden lasiputkessa myydään.) Käytin myös kaupan kookosmaitoa, josta tuli jo keittäessä mieleen curryt (ai miksi? ;) ). David Lebovitz kuitenkin vihjasi korkealaatuisesta kookosmaidosta erikoisliikkeestä: uskon, että sillä tulisi ihan eri tulos. Kuumalla kahvilla maustaen valmiista kookosjäätelöstä tuli kuitenkin aika hyvää: kermainen pohja yhdistettynä mokan makuun oli...pas mal.

Muutama kuva Loiren laaksosta

2009-07-24T17:21:00.027+03:00

Amboisen katukuvaa. Kaupunki oli viehättävä, tosin täynnä turisteja.

Amboisen linna kadultapäin. Amboisen linna kuuluu Loiren laakson linnoihin. Sisäänpääsy oli suolainen 12 e/hlö, jonka päätimme reippaan aikataulumme takia jättää maksamatta ja linnan käymättä. Tosin jälkikäteen tällaiset säästötoimenpiteet aina alkavat harmittaa, kun ei nyt ihan heti tule samaan paikkaan lähdettyä...

Pyörällä pääsi Amboiseen ja Chenonceaux´hon (Chenonceaux´n linnan nimi on Chenonceau ilman x:ää). Chenonceau sijaitsee Cher-joella, ja just oli Ranskan telkkarissa, että nykyään monet turistit saapuvat jokiteitse linnaan (esim. melomalla) tai muuten vain nauttivat Cher-joesta. Ranskalaiset tuntuvat antavat jokisuistoilleen saman merkityksen mitä me suomalaiset järville: joet ja niitä ympäröivä turismi on tärkeää, muuallakin kuin Loiren alueella.

Hevoskasvattajan (no kidding) ovikello lähikylästä.

Oli sateinen päivä.

Kaunis portti tavallisessa talossa.

Hei, hei, Amboise.

Paikallisväriä ja -kokemuksia

2009-07-19T02:48:00.031+03:00

"Luostarin" sisääntuloportti, joka johtaa suoraan lipunmyyntiin. Tämän bretonityyliin rakennetun uusiorakennuksen ja muut sen liitännäisrakennukset nähdessäni olin hyvin hämmästynyt: Daoulasin kulttuurikeskus puhuu sivustollaan romaanistyylisestä luostarista, ja esittää vain tarkkaan harkittuja kuvakulmia: on etukäteen vaikea sivua tarkkaan lukematta ymmärtää, miten vähän vanhaa itse asiassa on jäljellä ja miten moderni ilme paikalla itse asiassa on. Sivustolla kyllä sanotaan, että vierailija voi tutustua puutarhaan ja vaihtuvaan näyttelyyn, mutta silti.

Kuten edellisessä patikointipostauksessa mainitsin, olen alkanut tutkistella Brestin lähiympäristöä hiukan tarkemmin nopeita piipahduskohteita silmälläpitäen. Landerneaun pikkukaupunki parinkymmenen minuutin päässä (autolla) osoittautui varsin viehättäväksi kohteeksi aurinkoisena iltana: joki halki kaupungin, terassit täynnä paikallisia lasillisella.

Kaupunki mainitsi nettisivuillaan, että turisteille on suunniteltu kävelyreitti, joka koostuu arkkitehtuurisesti kiinnostaviin rakennuksiin kiinnitetyistä infolaatoista. Epäilin kiinnostavuutta hiukan, juttu kuulosti sisäänvetoidealta. Mutta rakennukset ja Landerneaun vanha keskusta osoittautui paikanpäällä oikein viehättäväksi ja tunnelmalliseksi kävelykohteeksi. Näin elämäni ensimmäisen lepakonkin lentämässä kirkon lähistöllä, kun hämärä oli laskeutumassa! Kuvia en ottanut, valaistuskaan tuskin olisi ollut riittävä.

Muutama kuva sen sijaan Daoulasin kulttuurikeskuksen, entisen luostarin, ympäristöstä tuli otettua. Tässäpä niitä. (Vanhaa osaa on säilynyt vain muutama puutarhamuuri kirkkorakennuksien lisäksi ilmeisesti. Vanhasta puutarhasta (eri kuin yrttitarha), joka oli tosi viehättävä mutta sinne ei oltu mitenkään viitoitettu - otin muutaman kuvan kännykällä (akku loppui kamerasta) mutta en niitä ole ehtinyt tarkastella.) Rekonstruoitu yrttitarha sinänsä ei oikein ollut yksistään visiitin arvoinen, ainakaan ilman opastettua kierrosta (joita on säännöllisesti saatavilla).

Jälleenrakennetun yrttitarhan lisäksi Daoulasissa on vaihtuvia näyttelyitä, varsin kiinnostavia, kulttuurikeskustoiminnan myötä. Kuitenkin luostari-nimikkeellä ratsastaminen tuntui hiukan huijaukselta; toisaalta, paikalle on kyllä yritetty rakentaa muuta nähtävää ja siinä on onnistuttu ihan hyvin, eikä sisäänpääsymaksukaan ollut kallis (6 euroa, Finistèren alueen matkailupassilla vielä halvempi). Kokemuksena hiukan sekava (eläviä lampaita, romaanisia katolisia pyhimyspatsaita, vaihtuvan näyttelyn antiikin jumalatar-teemaista lähdepuutarhaa...), varsinkin kun odotin jotain enemmän luostarin tyyppistä, mutta silti selvästi mietitty ja viimeistelty kokonaisuus. Museokaupassa ja museokahvilassa olisi parantamisen varaa vielä.

Kuviakaan en oikein saa mihinkään järkevään järjestykseen: no kuitenkin, tällaiselta siellä oikeasti näytti.

Muutama haikkauskuva Plougastelista

2009-07-18T20:26:00.034+03:00

Unikkopelto punaisine villiunikoineen - ei impressionistien yksityisomaisuutta.

Tässä ei nyt näy, mutta ihan kuvan keskellä on pieni ratsastajaletka. Kaikenlainen ulkoilmaurheilu on Bretagnessa suosittua - ratsastus, purjehdus, maastopyöräily, melonta, patikointi, etc.

Vanhoja kivikirkkoja ja ristejä on Bretagnessa tuhkatiheään.

Sade saapuu.

Tuulta ei voi merenrannalla välttää.

Viime aikoina olen karttaa tutkiskellessani tajunnut, ettei aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan - tai tässä tapauksessa Brestin lahtea edemmäs hyvän sään- kävelylle. Täällä on pilvistä usein jopa viikkoja putkeen, joten hyvällä säällä mieluusti vietän ulkoilmaelämää kävellen: aurinko paistaa, meri kimmeltää; ihanaa hermolepoa.

Bretagnessa on paljon patikointireittejä, jotkut hyvin merkittyjä, toiset huonommin. Hyvän kartan lisäksi yleensä varaan mukaan vesipullon lisäksi reppuun kevyen sadetakin, sillä sade voi yllättää milloin vain. Sadetta yleisempi hasardi on kuitenkin ollut eksyminen, ja Monts Arrée- alueelle kieltäydyn nykyisin lähtemästä ilman supertarkkaa karttaa, sillä jotain siinä seudussa on, mikä saa suuntavaiston ihan metsään. Nämä kuvat ovat kuitenkin lähempää, ihan lähikunnasta Plougastelista, jossa on noin kymmenisen kävelyreittiä erilaisilla teemoilla ja vaikeusasteilla.

Kinuskikupit

2009-07-17T01:05:00.020+03:00

Bretagne on tunnettu toffeekarkeistaan caramel au beurre salé, jotka on siis tehty suolattuun voihin eikä suolattomaan (beurre doux). Ne ovat ihan hyviä, joskin en ole koskaan oikein tajunnut, mitä kohkaamista suolatussa voissa on. Ilmeisesti historiallisesti (linkki ranskaksi) voin suolaaminen oli harvinaista; Bretagnessa voi suolattiin, koska alue tuotti sekä voita että suolaa. Voita ei tosiaan puutukaan Bretagnen perinneleivonnaisista (esimerkiksi voikeksit ja Kougn Amann).

Löysin taas uuden reseptin Noirmoutierin suolalla suolatusta voipaketista (täällä suolakin on trademark!). Itse asiassa nykyään aina uuden paketin hankkiessani en voi vastustaa kiusausta poistaa pientä kartonkia, joka suojaa pakettia, ja kurkistaa, onko resepti uusi vai jo kokeiltu! Resepti ei ole uskoakseni kovin perinteinen, mutta hyödyntää suolatun voin mainetta toffeen teossa. Pienensin kuuden hengen reseptin kahdelle, sillä en raskinut käyttää Brestin Ikeasta shoppaamaani Maraboun koko suklaalevyä siihen, Fazerin levyä taas säästelen viimeiseen saakka...

Pienennyksestä johtuen mitat ovat tosi pikkutarkkoja, mistä selvisin lahjaksi saamani digitaalivaa´an avulla (ekaa kertaa käytössä). Pahoittelen pikkutarkkuutta: muistan, miten ennen vaakaa kaikki ei-desilitramitalliset grammareseptit tuottivat tuskaa ja muuntolaskentaa.

Jälkkäristä tuli tosi tosi makea. Rakenteeltaan se oli kuin pehmeää toffeeta, mikä oli ihan miellyttävää, mutta jälkiruoaksi hiukan epätavanomaista; oli vaikea mieltää kupposta (aikuisten) jälkiruoaksi. Maraboun suklaan vanilliinisuus (?) maistui hiukan läpi. Voisin kuitenkin kuvitella tekeväni tätä jossain muodossa (After Eightillä? Karkkinälkään? ) vielä uudestaankin, joten talletan ohjeen.

Kinuski-maitosuklaakupit
alk. mousse au caramel au beurre salé

kahdelle
(alkuperäinen resepti kuudelle)

67 g maitosuklaata
1 muna (keltuainen ja valkuainen eroteltuna)
33 g hienoa sokeria
13 g voita
6.7 cl kermaa
2 tl vettä
ripaus suolaa

Lämmitä sokeri pinnoitetussa paistinpannussa veden kanssa. Kun kiehuva sokeriseos on muuttunut valkoisesta kellertäväksi (kestää yllättävän kauan, valvo vieressä ja sekoittele), lisää voi. Ota paistinpannu pois tulelta.

Lisää kerma. (Tässä vaiheessa seos jämähti yksittäiseksi karamelliksi, mutta älä pelästy: se lämmitetään uudestaan.) Laita paistinpannu uudestaan tulelle ja sekoittele, kunnes saat yhtenäisen seoksen (nestemäinen). Ota paistinpannu taas pois tulelta.

Lisää maitosuklaa paloina seokseen ja sekoita, kunnes suklaa on sulanut tasaisesti karamelliseokseen. Anna jäähtyä.

Kuuma nestemäinen karamelliseos, johon maitosuklaa sekoitetaan

Sekoita jäähtyneeseen seokseen keltuainen huolellisesti. Vatkaa valkuainen ja ripaus suolaa kiinteäksi vaahdoksi (astian pystyy kääntämään ylöalaisin; muodostaa huippuja). Lisää valkuaisvaahto varovasti käännellen karamelli-suklaaseokseen.

Jaa vaahto kahteen pieneen kuppiin (esim. noin espressokupin kokoiset), peitä kupit tuorekelmulla ja laita vaahtokupit jääkaappiin vähintään 6 tunniksi (esimerkiksi yön yli).

Sinappilohi ja rakuunaporkkanat

2009-07-13T17:53:00.014+03:00

Lempeä sinappilohi katkaravuilla
kahdelle

2 kpl 150 g:n lohifileetä
0.75 dl ranskankermaa
2 tl dijoninsinappia
100 g sulatettuja kuorittuja pakastekatkarapuja (50 g per filee)

Lämmitä uuni 180 asteeseen celsiusta. Sekoita dijoninsinappi vähitellen ja maistellen ranskankermaan (mielestäni 2 tl sopi hyvin: maistoi kerman mutta ei ollut läpikäyvä sinapin maku). Maku ei kypsennättäessä paljon muutu. Suolaa ei tarvita, koska sinapissa on jo suolaa.

Laita lohifileet uunivuokaan ja peitä ne sinappi-kermaseoksella. Paista uunissa 175 asteessa kypsäksi. (Tähän en nyt uskalla sanoa tarkkaa aikaa, sillä käytin pakastelohta. Suomessa ei tulisi mieleenkään marssia pakastealtaalle lohiostoksille, mutta täällä tuorelohi (pääosin norjalaista) on pakastelohta (sekin pääosin norjalaista) niin paljon hintavampaa, että pakastelohi alkaa olla kiinnostava kauppa, varsinkin kun sitä saa niin nahattomana tai nahallisena fileenä, niin pitkulaisena, perhosena tai pyöreänä. ) Pakastetulle lohelle oli pakkauksessa mainittu 15 min uunissa, mutta oikeasti jäisenä kului 40 min). Ehkä n. 15-20 min tuoreelle lohelle; noin puolessa tunnissa kypsyy muistaakseni semmoinen puolikaskin lohi uunissa (200 c). Tarkkaile ja kokeile pieni pala haarukalla: lohen lihasta huomaa kyllä, kun kypsää.

Sekoita ylijäänyt sinappi-ranskankerma katkarapujen kanssa "kastikkeeksi". Jaa kastike tarjoiluvaiheessa molempien kalafileiden päälle (kastike kylmä).

Tarjoa (uusien) perunoiden ja rakuunaporkkanoiden kanssa.

Rakuunaporkkanat

-hiukan mututuntumaohje tämäkin

1 porkkana/henkilö, kuori ja pilko, keitä hiukan suolatussa vedessä noin 10 min kunnes napsakoita mutta kypsiä, lisää muutama tl juoksevaa hunajaa, voisulaa ja 1-2 tl rakuunaa: maistele sopivaksi. Tarjoa lämpimänä.

Kirjailijan kaprislihapullat ja tomaatti-sipulisalaatti

2009-07-11T13:35:00.023+03:00

Tämä on varsinaista kesäruokaa! Kaprislihapullien ohje on muokattu Anna-Leena Härkösen ruokablogista Lentävä lautanen, jonne osuin vasta aivan hiljattain, mutta vaikutuin niin ohjeista kuin stooreistakin. Kapristen läsnäoloa ei hirveästi lihapullissa maista, mutta ne sulostuttavat tunnelmaa kyllä läsnäolollaan (kaprikset ovat ihania, en vain oikein osaa käyttää niitä mihinkään). Tomaatti-sipulisalaatti on klassikko, johon jokaisella on oma reseptinsä, mutta joka maistuu varsinkin kesällä ja hyvistä tomaateista. Lihapullien ja salaatin lisänä voi halutessaan tarjoilla vaikka riisiä.

Kaprislihapullat
Pienennetty ja mukailtu ohje Anna-Leena Härkösen alkuperäisohjeesta

1 - 1.2 dl maitoa
1 ison vaalean leipäpalan sisus
1 keltasipuli
1 valkosipulinkynsi
500 g naudan jauhelihaa (käytin aika rasvaista, 20 %, kun muuta ei löytynyt tämänkokoisena rasiana)
1 muna
2 rkl kapriksia
1/2 rkl dijoninsinappia
1 tl merisuolaa
mustapippuria pippurimyllystä: pari rivakkaa kierrosta
tilkka oliiviöljyä

Revi leipäpalasta sisus paloiksi ja laita se turpoamaan maitoon. Kuori sipuli ja leikkaa se ohuiksi viipaleiksi. Paista sipuliviipaleet oliiviöljyssä ruskeiksi. Ota paistinpannu pois tulelta, leikkaa valkosipulinkynsi pieneksi hakkelukseksi ja yhdistä hakkelus sipuliviipaleiden kanssa.

Sekoita kulhossa jauheliha, muna, sipulit, maito-leipäseos sekä kaikki loput mausteet yhtenäiseksi massaksi (jää aika löysäksi, mutta ok, kunhan pystyy vielä muovaamaan hyvin pulliksi).

Muodosta taikinasta käsillä pyorittelemällä tasakokoisia lihapullia. Kypsennä lihapullat uunipellillä leivinpaperin päällä: 225 asteessa C noin 15 minuuttia. (Kokeile pullien kypsyyttä halkaisemalla yksi pullista: liha ei saisi olla enää yhtään punaista.) Anna pullien vetäytyä muutama minuutti ennen tarjoilua.

Tomaatti-sipulisalaatti

2-3 hengelle

Kaksi isoa tomaattia
1 iso punasipuli
oliiviöljyä
mustapippuria

Pese ja kuivaa tomaatit ja leikkaa ne ohuiksi viipaleiksi. Kuori punasipuli ja leikkaa se ohuiksi renkaiksi. Asettele sipulirenkaat lautaselle tai pienelle tarjoiluvadille ja tomaattirenkaat sipulin päälle, hiukan lomittain. Kaada päälle muutama teelusikallinen oliiviöljyä ja laita vetäytymään jääkaappiin hetkeksi. Ennen tarjoilua pyöräytä mustapippurimyllystä hieman mustapippuria salaatin päälle.

Jotkut laittavat oliiviöljyn sijaan tai lisäksi salaattiin hieman valkoviinietikkaa tai punaviinietikkaa. Suolaakin voi halutessaan ripotella. Keltasipulillakin salaattia voi ongelmitta tehdä. Raaka sipuli maistuu salaatissa voimakkaasti.

Suklaasherbet

2009-07-09T16:08:00.055+03:00

Miehet eivät oikein pidä, kun tyttöystävä tai vaimo puhuu ihailevaan sävyyn toisista miehistä. Ei edes silloin, vaikka heppu olisi puhujalle täysin tuntematon bloginpitäjä, ja ihailu kohdistuisi ruokaohjeisiin.

Olen tehnyt oman poikaystäväni hiukan hulluksi sen jälkeen, kun kokeilin David Lebovitzin, Amerikasta Pariisiin muuttaneen kokeneen kondiittorin, helppoa ja kermatonta suklaasherbettireseptiä Lebovitzin blogista, pienillä muutoksilla (Sherbettiin tulee maitotuotteita, toisin kuin hedelmäpohjaiseen sorberttiin. En löytänyt kunnon käännöstä sherbetille, joten väänsin enkusta.)

Nyt päässäni vain vilistävät jäätelökoneen kuvat sekä suunnitelmat ryhtyä itse tekemään myös ainakin karamellijäätelöä ja kookosjäätelöä. David Lebovitzin ohjeilla, jos mahdollista - onhan mies julkaissut jäätelönteosta kirjankin (David Lebovitz, Lara Hata: The Perfect Scoop, 2007, Ten Speed Press).

Poikaystäväni luolamiesalitajunnassa jäätelöinnostukseni ja David Lebovitzin postauksille hihittely on laukaissut ties minkä "vaara, vaara" - reaktion. Eikä kyse ole ainesosien hinnasta ja ruokabudjetin tarkkailusta - tai sitten olen ymmärtänyt väärin. Hän myöntää, että suklaasherbetti oli hyvää, mutta ei ole koskenutkaan siihen ensimmäisen kerran jälkeen. Hän kehuu kaupan kookosjäätelöä, vaikka mielestäni se maistui kartonkipakkaukselta, missä sitä säilytettiin. Hän ihmettelee, miksi ihmeessä haluan yhtäkkiä syödä niin paljon jäätelöä (on heinäkuu!). Ja jos mainitsen nimen David Lebovitz, hän teeskentelee, ettei kuullut. Hän on kerran sanonut suoraankin, että voisinko lopettaa kyseisestä tyypistä jankkaamisen (olin aika huvittunut - yleensä mieheni ei ole mitenkään mustasukkainen).

Kaikki tämä vain siksi, että kuolaan jäätelöitä toisen miehen kirjoittamasta blogista. Ja ok - myönnetään, että jäätelöitä ennen kokeilin jogurttisia suklaamuffinsseja samaisen herra pastry chefin reseptillä myös. On myös mahdollista, että tilasin netistä suklaapostimerkkejä, joista David Lebovitzkin oli blogannut, ja kävin kaksi kertaa päivässä lukitulla postilaatikolla tsekkaamassa, ovatko merkit tänään tulleet. Mutta kaikki tämä ei poista sitä tosiasiaa, että miehet haluavat itse olla parhaita: hauskimpia, ihalluimpia, vahvimpia naisensa silmissä. Niin ainakin tämän tulkitsen. Eivätkä ymmärrä, että he kyllä yhä ovat parhaita tyttöystävänsä silmissä, vaikka joku toinen mies onkin jollain erityissektorilla heitä loistokkaampi.

Aionko sitten tehdä jotain mieheni säästämiseksi? Ei- aion yhä tehdä karamellijäätelöä ja kookosjäätelöä. Julma nainen, kuuma heinäkuu, vapaat tunnit ja jäämurska. Basic Instinct? Ei, vaan....

Suklaasherbetti
mukailtu versio David Lebovitzin alkuperäisreseptistä

1/2 litraa luonnonjogurttia
100 g ruskeaa ruokosokeria (cassonade)
hyppysellinen merisuolaa
50 g makeuttamatonta hyvälaatuista kaakaojauhetta
115 g tummaa suklaata paloina
1/4 tl nestemäistä vaniljauutetta
2 rkl Grand Marnier-likööriä

David Lebovitz teki sherbetin maitoon, mutta otin riskin jogurtilla, kun maitoa ei kotona ollut, ja hyvin näytti onnistuvan, vaikka hiukan jännitinkin jogurtin kiehautusta. Sherbetin rakenteesta tuli muuten hyvä, mutta se sulaa pakasteen ulkopuolella hyvin nopeasti. Sherbetissä on vahva tumman suklaan maku.

Tee näin:

- Sekoita puolet jogurtista, sokeri, suola ja kaakaojauhe pinnoitetulla paistinpannulla. Lämmitä.
- Kiehauta seos sekoittamalla samalla koko ajan. Vähennä sitten lämpöä ja anna seoksen hautua 30 sekuntia.
- Poista paistinpannu tulelta ja lisää suklaapalat (sulavat prosessissa), vaniljauute ja Grand Marnier. Lisää myös loput jogurtista ja sekoita hyvin. Maista ja jäähdytä. (Jäähdytin seoksen kaatamalla sen puhtaaseen muoviseen kaupan jäätelörasiaan ja antamalla jäähtyä huoneenlämmössä kulhon päällä, jossa oli jääkuutioita - tämäkin vinkki David Lebovitziltä.)

Seoksen jäähdyttyä seuraa varsinainen jäädytysprosessi. Jäätelökoneen käytössä David Lebovitz kehottaa noudattamaan kunkin jäätelökoneen käyttöohjetta. Itse tein jäädytyksen koneetta, seuraten siinäkin David Lebovitzin ohjetta niille, joilla konetta ei (vielä) ole. Lyhyesti ilmaistuna David Lebovitzin ohjeistus on tämä: jäätelöseos laitetaan sen jäähdyttyä pakastimeen sopivassa rasiassa. Seosta hämmenetään rivakasti esim. lastalla - rikkoen kaikki muotoutuvat kiteet ja jäätyneet osat - ensin 45 minuutin jälkeen, sitten 30 minuutin välein. Sekoittamisen jälkeen seos nostetaan aina takaisin pakastimeen.

Noin 2-3 tunnin kuluttua seoksen tulisi olla valmista (jogurttiversiossani taisi ehkä kestää hiukan kauemmin, en muista enää: jossain vaiheessa iltaa en ollut enää kotona sekoittelemassa, vaan palasin kotiin ja se oli jäätynyt. Pintaan nousee pieni kuori, mikä ei tunnu maussa). Kiteitten rikkominen on tärkeää: sillä tavalla seoksesta saadaan tasainen ja hyvä lopputulos.

Hankalinta ilman konetta tekemisessä oli juuri tuo sekoittelu, muuten ohje oli tosi helppo ja olin tyytyväinen tulokseen. Kotona jäätelön teko ei yllättävästi tule varsinaisesti kaupan jäätelöitä halvemmaksi, jos käyttää hyviä raaka-aineita, mutta on kivaa ja palkitsevaa sinänsä!

Patikoiden Dinaniin

2009-07-01T18:26:00.046+03:00

Heppa la Rance-joen varrella.

Entinen tullipolku GR 34 (Grande randonnée 34) kiertää kattavasti Bretagnen rannikkoja ja jokisuistoja ja on merkitty tiekarttaankin. La Rance-joen varrella vaeltaminen oli ideana jäänyt muistiin Ranskan tunnilta, ja muutama viikko sitten lopulta toteutimme idean parkkeeramalla auton joen varrelle St Carné-pikkukylän paikkeilla ja seuraamalla GR 34-polkua Léhonin sievän kylän (Petite cité de caractère) kautta Dinaniin asti ja takaisin.

Kilometrejä lenkille tuli yhteensä noin 10. Oli kiva vaeltaa Dinania kohti ja paikalle saapuminen tuntui oikein palkitsevalta ja lounas ansaitulta. Léhonin kylän jälkeen patikkapolulle oli yllättäen merkitty kivivyöryvaara muutaman vuoden takaisella virallisella lapulla, mutta niin paikalliset kuin turistitkin tuntuivat silti käyttävän polkua, niin pienen empimisen jälkeen uskalduimme mekin. Toinen vaihtoehto olisi ollut siirtyä autotielle - ei niin mukavaa.

Dinanissa nähtävää on tunnelmallinen (mutta erittäin turistien kansoittama) vanha kaupunki ja jokisuisto. Museoon jos halajaa, parhaillaan paikallisessa museossa on keskiajan elämään liittyvä kiertävä näyttely.

Léhonissa on Léhonin luostari, jossa kävimme vain pihalla. Välietappi oli kyllä ihan mukava tauon paikka myös.

Silta Léhonissa.

Kanavanvartijan taloja meidänkin pätkän varrelle mahtui kaksi, tässä Léhonin talo.

Kun joella vesitse liikkuvat tulevat kanavan kohdalle, vartija tulee ja päästää veneen läpi. Porttisysteemiä kuvassa.

Jokimaisemia. Joella liikennöi niin yksityisveneitä kuin matkustajapaatti Dinanista Rennesin kaupunkiin ja takaisin.

Dinan oli vallitettu kaupunki kukkulalla ja joen varrella.

Kaupungin (entinen) pohjoisportti

Taloja. Joelta noustaan jyrkästi vanhaan kaupunkiin.

Postikorttiovi...

Jonkinlainen valvottu melojien pallopeli oli käynnissä joella Dinaniin saapuessamme.

Matkustajavene. Mustavalkoinen lippu veneessä on Bretagnen lippu.

Léhonin luostaria. Luostarikirkossa oli käynnissä kesähäät, niin kiersimme vain luostaripuutarhassa (seuraavat kuvat).

Léhonin kylänraittia. Kylässä oli nopealla vilkaisulla yksi baari, yksi leipomo sekä uimahalli luostarin ja komeiden vanhojen kivitalojen lisäksi.

Loppuun vielä kuva Dinaniin saapumisesta, sama aiemmin nähty jokilaiva puksuttaa hieman edellä.

Perinnetaitoja etsimässä

2009-06-17T15:03:00.029+03:00

Far kirsikoilla

Etsimässä nimenomaan, sillä suomalaisena en ole perinyt kenenkään clafoutis-reseptiä (hiukan sokerikakkumainen taikina, johon tulee kauden hedelmää). Kaksi kertaa olen clafoutista - Suomessa, suomalaisesta keittokirjasta - yrittänyt tehdä: ensin jauhottomana, toisella kertaa jauhoilla. Sitten lopetin, sillä clafoutis ja minä emme ystävystyneet: tuotokset kyllä tulivat syödyksi, mutta en ole/ollut vakuuttunut, että clafoutiksen kuuluu juuri tuolta maistua maalaispöydän ääressä nautittuna viljavainioiden keskellä. Kolmatta kertaa en ole kokeillut, vaan kääntynyt - nykyaikaisen levottomasti - muiden kiinnostavien juttujen puoleen. Ja joka tapauksessa, ei clafoutis edes kuulu Bretagnen ruokaperinteeseen.

Far kuuluu. Kokonimeltään se onkin siksi far breton. Tätä hiukan pannukakun näköistä ja makuista herkkua myydään viipaleina leipomoissa, joko sellaisenaan esim. vaniljalla maustettuna, tai luumuilla. Kun voi valita, useimmiten mieheni ostaa juuri palan tätä vaaleaa pannukakkua. Kun minä voin valita, useimmiten kieltäydyn kunniasta maistaa. Olen huono bretoni, selvästi. Ei farin maussa ole mitään vikaa sinänsä, se vain muistuttaa paksua, makeaa pannukakkua ja suomalaisena jos menen leipomoon, mielummin ostan palan suklaakakkua kuin vaniljapannukakkua. Loogista, eikö?

Tänään olen kuitenkin kunnostautunut: lupasinhan blogiinkin laittaa kirsikoista jotain jälkiruokaa. Kirsikat ovat kyllä hyviä sellaisenaankin, mistä johtuen niitä ei ollut tämänpäivän lounasajan jälkeen enää kovin paljon jäljellä. Vain muutama kourallinen. Suunnittelin jo uutta ostosmatkaa, sillä kaupassa oli myös kelta-punaisia kirsikoita (ransk. cerise jaune), joita en ole ennen nähnyt, ja joita olisi kiva kokeilla.

Sitten huomasin voipaketin kyljestä reseptin. Täällä ostan voita, jossa on isoja suolakristalleja (esim. tämänkertainen oli Grand Fermage: Beurre moulé aux grands cristaux de sel; muillakin merkeillä on samantyyppistä), ihan siitä ilosta, että suolakristallivoita ei Suomesta saa. Resepti oli, mikä muukaan, kuin far. Far aux cerises, tarkkaan ottaen. Far kirsikoilla. Eihän sitä voinut väliin jättää. Kaikkia tarvikkeita oli, ei tekosyitä. Puolitin neljän hengen reseptin varmuuden vuoksi.

Bretagnelainen kirsikkapannukakku
(far aux cerises)

150 g makeita tuoreita punaisia kirsikoita, joista on kivet poistettu (käytin ranskalaista summit-lajiketta)
63 g jauhoja
50 g sokeria (käytin ruskeaa ruokosokeria, ransk. cassonade)
63 g sulatettua voita (normaalisuolaista)
1 muna
1 dl maitoa

Sekoita jauhot ja sokeri keskenään. Lisää sulatettu voi, muna ja maito ja sekoita tasaiseksi. Kaada taikina voideltuun, laakeaan uunivuokaan. Kaada päälle kirsikat niin, että ne jakautuvat tasaisesti.

Paista (pannu)kakkua uunissa 210 C- asteessa 45 minuuttia. Anna jäähtyä hyvin. Tarjoa haaleana tai huonelämpöisenä.

Tuotos oli ihan ok, makea. Muna maistui hiukan läpi. Söin palan ranskankerman kanssa, mikä tietysti vain lisäsi kaloreita, mutta toi hiukan happamuutta makeuden rinnalle. Far on simppeliä, joten älä tarjoa sitä juhlissa (ethän tarjoaisi suomalaista pannukakkuakaan!), vaan pienenä arjen ilona kirsikoista pitävälle.
Kuten bretonijutut yleensäkään, far ei ole mitään laihdutusruokaa, vaan sisältää paljon rasvaa ja sokeria.

Alkuperäisresepti kaksinkertainen

Ruokaa à la Hesari

2009-06-16T22:46:00.029+03:00

Helsingin Sanomien Ruokatorstain (Ruoka & Juoma -sivujen) reseptit ovat yleensä olleet hyviä, niin hyviä, että ne on koottu kirjaksikin (Eeva Salonen, Ruokatorstai, 2006 ja 2009). Ulkomaille en Hesaria tilaa, niin on pitänyt nykyään tyytyä kurkkailemaan netistä hs.fi/ruoka - sivuston juttuja. Ihan mielenkiintoisia aiheita nettiversiossakin on vilahdellut, nyt viimeksi juttu villiyrteistä Miles Irvingin opastuksella (Sillä Sipulin Hyppysellinen oli ollut mukana kurssilla!).Resepteistä kirsikkainen kanasalaatti etusivulla sai täyden huomioni, sillä kirsikka-aika on täällä (noh, ainakin Geantin marketissa!), kirsikat ovat ihania ja kana kevyttä ja tervetullutta pöytään. Kesäruokaa!

Kokeilin siis kirsikkainen broilerisalaatti-ohjetta, johon kirsikoiden ja kanapalojen lisäksi tulee sinihomejuustoa (käytin Bleu d´Auvergnea, joka oli halvempaa kilohinnaltaan kuin tunnettu Roquefort).

Salaattina käytin vain jäämiä viikonlopulta, ja vaaditun sipulin korvasin samaten viikonlopulta ylijääneellä ruohosipulilla (ei sopinut kovin hyvin). Toisin kuin ohjeessa, tarjoilin kananrinnan (120 g/hlö) kuumana (suolalla ja valkopippurilla maustettuna ja siten pannulla paistettuna), päällä hiukan homejuustoa, ja kirsikka-homejuustosalaatin sen kanssa. Annos oli näyttävä ja kaunis, mutta en ole ihan vakuuttunut, sopivatko kana, kirsikat ja sinihomejuusto yhteen. Roséeviinin jämien nauttiminen annoksen kanssa ei parantanut asiaa: homejuusto olisi vaatinut erilaista viiniä, salaattikastikkeeksikin valitsisin jonkun hieman makeamman ensi kerralla. Ehkä alkuperäinen kylmä kanasalaatti on kuitenkin parempi kuin lämmin kokeiluni.

Bleu d´Auvergne oli silti hyvää. Ja kirsikoita jäi myös! Jälkiruokaa niistä ehkä paremmalla menestyksellä?

Lokki iltavierailulla

P.S. Kirsikoiden aika eli ranskaksi Le temps des cerises on myös tunnettu laulu (linkki ranskaksi) 1800-luvun lopulta, jossa kirsikat ilmeisesti viittaavat niin ihanaan kesään kuin vuodatettuun vereenkin. Nykyaikainen tulkinta löytyy esimerkiksi Noir Désir-bändiltä You Tubesta.

2009-06-16T16:17:00.007+03:00

Luen parhaillaan Kirsi Pihan kirjaa Medicien naapurissa: pieni kirja Italiasta (Otava, 2008), mistä en ole oppinut paljoakaan, paitsi että a) Italiassa kahvi on kuumaa ja b) Pihojen naapurit Italiassa ovat Kirsi Pihan mielestä tosi tosi kivoja (tai sitten ne ovat oikeasti pelottavia, ja Piha kokee velvollisuudekseen mielistellä niitä kirjassaan). No, kuitenkin: Kirsi Pihan kirjablogin perusteella odotin enemmän. Suren samoin hiukan sitä, että olen nyt lukenut Eija Wagerin Italia-sarjan loppuun eikä jatkoa ole kuulumassa ainakaan hetimiten.

Reseptejä Piha ei tarjoa, mutta puhuu jonkun verran ruoasta ja siitä, että Italiassa suositaan kauden raaka-aineita ja kauden ulkopuolella tiettyä hedelmää - esim. viikunaa - voi olla mahdoton paikkakunnalta saada, ja kiinnittää huomiota siihen, että tämä on periaatteessa hyvä asia, joskin Suomen ilmastossa hiukan hankala toteuttaa. Tästä yksittäisestä asiasta olen samaa mieltä, ja olen joutunut pohtimaan asiaa Ranskassa.

Kauden vihanneksista ja hedelmistä puhutaan paljon Suomessakin, ja jokainen suomalainen tietää, että uudet perunat tulevat kauppoihin kesän alussa, kotimaiset mansikat saa torilta kesä-heinäkuun vaihteessa, syksyllä taas koittaa puolukka- ja sieniaika. Mutta annas olla, kun itse suomalaisena siirtyy Ranskaan. Ei aavistustakaan, mikä voisi olla kauden tuotantoa edes maatalousvaltaisessa Bretagnessa. Jotain oppii ruokavieraana - täällä Pohjolassa kalliina pidettyjä artisokkia viljellään kuulemma Bretagnessa ylenmäärin, ja hinnat ovat halpoja. En kyllä muista kuukautta, milloin niiden lehtiä dippaillaan vinegrettiin. Saksanpähkinäsadon alkamisen sentään osaan ajoittaa syksyyn. Kuorineen ja mielellään suoraan puutarhasta, tottakai. Manteleitakin voisi ostaa kaupasta kuorineen, rikkoa kuori pähkinänsärkijällä ja sitten käyttää- mikä tekee kaikenlaisten mantelitahnojen (amandine) olemassaolon ja runsaan käytön hedelmäpiiraissa paljon ymmärrettävämmäksi - Suomessahan sekä manteleiden että pähkinöiden hinnat ovat ihan päätä huimaavia. Niin täälläkin, jos kuorittuna ja pienessä leivontatarvikehyllyn pussissa ostaa.

Mitä ei opi kyläillessä,voi oppia joko marketissa tai ranskalaisista ruokalehdistä- lehdestä tietenkin helpommin, mutta miinuspuolena on se, että lehtien kausiohjeet ovat kyllä informatiivisia ja houkuttelevan näköisiä, mutta eivät ohjeina aina ihan napakymppejä maun suhteen. Pitämällä silmänsä auki kaupan hedelmä- ja vihannesosastolla pärjää siis yhtä hyvin: jos paikka pursuaa halpaa purjoa, on purjoaika; kun alennuksessa ovat Roscoffin vaaleanpunaiset ruokasipulit, on sipulisato korjattu. Samoin kaikenlaisia paikallisia pippaloita, ilmeisesti sadonkorjuujuhlia, järjestetään Bretagnen maaseutupaikkakunnilla samaan tapaan, mitä Piha kirjoittaa Italian vastaavista, loputtomista maaseudun juhlista: esimerkiksi perunajuhlaa vietettiin viime syyskuussa Ploueuc-sur-Liéssä. (Plo-, plou-etuliitteet tarkoittavat seurakuntaa bretoniksi, ja ovat todella yleisiä aloituksia paikkakuntien nimille erityisesti Finistèressä. Tämä juhla kuitenkin oli Côtes d`Armorissa.)

Bretagnen oman alueen tuotannon lisäksi kauppojen sesonkihinnat ottavat huomioon myös Ranskan merentakaisten alueiden sesongit - kun appelsiinit ja pomelot ovat halpoja, on kaikesta päätellen sitrussesonki. Talvella taas vihannesosastolle meneminen on kidutusta, sillä vaikka tuotteita onkin, ovat hinnat pilvissä - kesäkurpitsakilo lähemmäs neljä euroa, tuoreet yrtit harvassa ja kiskurihintaisia. Yrttejä saa onneksi nykyään kaupastakin myös pakasteena, jos ei itse ole kesällä keksinyt pistää ylimääräisiä pakkaseen (silputtuna).

Markettimetodissakin on vaikeutensa, sillä kauppalistaa ei silloin voi kirjoittaa etukäteen, ja samalla kun hamstraa kauden raaka-ainetta, pitäisi siltä seisomalta keksiä, mitä siitä aikoo valmistaa ja mitä muuta silloin valmistusta varten pitäisi ostaa.

Itse asiassa tämän artikkelin piti olla postaus siitä, miksei Vihreä curry ole ranskalaiseen ruokaan (ranskalais-suomalaiseen) erikoistunut blogi, vaikka osittain Ranskanmaalta bloggaus välillä tapahtuukin. Tosin blogin nimestäkin jo voi ehkä päätellä, ettei ranskalaisia klassikkoja täällä pääosin kokkailla - muuten nimi voisi vaikka olla "Les oueufs à la neige" (eli Lumimunat), mikä on muuten klassinen - kummallinen mutta yksinkertaisuudessaan nerokaskin - marenkivaahtojälkiruoka. No, syitä on useita: a) en vaan osaa b) ei kukaan voi oikeasti syödä niin koko ajan lihomatta, vaikka Mireille Guiliano niin väittääkin (vaikka joo ehkä voi, mutta sitten pitää olla tosi hyvä itsekuri!) c) ranskalaiseen ruokaan erikoistuneita blogeja on jo runsaasti, ja ne tekevät sen niin hyvin.

Joskus kyllä aloin opetella kokkaamaan perinteistä ranskalaista, mutta aika nopeasti tajusin, että ne jutut, joita perinteisinä pidetään, kuuluvat jonnekin maalaiskeittiöön tai sitten ravintolakeittiöön, ja vaativat sen myötä ihan hirveästi valmistusaikaa tai taitoa, ja jos ranskalaiset niitä kotona syövät, se ruoka tulee sitten lähinnä purkista tai pakastealtaasta (Ranskassa on kokonainen kauppaketju, joka myy vain pakasteita). Tietenkin on myös harrastelijakulinaristeja, jotka näitä osaavat tehdä.

Toinen havainto oli, että uudet tuulet pyyhkivät Ranskassakin kotikeittiöissäkin, ja eksoottisuus, esim. Pohjois-Afrikasta tulevat vaikutteet, on nykypäivää ja kiinnostavaa ruoanlaitossa sielläkin, eikä välttämättä se perinteinen keittiö (vaikka monien asioiden suhteen, kuten juustolautasen tai Bretagnessa vaikka suolaisten täytettyjen lättyjen ( galettes) suhteen traditioita toisaalta ylläpidetäänkin). Toisinaan vieläkin kokeilen jotain periranskalaista ohjetta, mutta en koe velvollisuudekseni hallita suurta repertuaaria. Tosin leivonnassa olen periaatteessa valmis klassikkojakin opettelemaan, jostainhan ne kalorit pitää saada :).

Taantumasta johtuen ja yleensäkin palkkakehityksen romahtamisen takia ranskalaiset ovat tosin alkaneet säästää ruoassa, jopa ns. classes aisées eli ylempi keskiluokka. Syksyllä esimerkiksi uutisoitiin paljon halparuokaketjuista, joissa myydään ruokaa alennuksella, ja mistä on parasta ennen -päiväys jo ohitettu. Lidl, Ed ja muut ketjut ovat kasvattaneet suosiotaan, kuten myös kauppojen omat merkit. Myöskin leipäkoneet ja leivän leipominen kotona alkoi näkyä trendinä säästösyistä (patonki maksaa leipomossa noin euron, mistä kertyy viikon aikana helposti liian isotkin kulut säästämään halukkaille).

Entä kesäkuun puolivälissä, mitä nyt myydään? Olen bongannut kaupasta ainakin meloneita, kirsikoita ja paikallisia (Plougastelin) mansikoita. Nam!

Lumimuniin, jos jäi kiinnostamaan, tulee muuten juoksevaa vaniljakastiketta, sen päälle kelluvaa marenkivaahtoa ja hiukkasen karamellikastiketta koristeeksi.

Korjattu versio aiemmin julkaistusta tekstistä (toim. huom )
Valitettavasti aiemmat kommentit katosivat korjauksen yhteydessä. Kommentit ovat kuitenkin muistissani ja kiitän niistä! :)

Encore: vielä kerran tulppaaneita!

2009-05-31T02:23:00.015+03:00

Nyt alkavat kaikki tulppaanit olla auki ja muutama jo kukoistanut ja kuihtunutkin.
Tänne vielä talteen viimeisimmät kuvat. Siilinkin onnistuin pihalla näkemään iltasella kukkia kastellessa, mutta se livahti pensaan alle piiloon ja kyyhötti siellä peloissaan, valo ei riittänyt kuvaamiseen. Ihana palkinto kuitenkin rikkaruohon kitkemisestä, siili iltakävelyllä!

Tulppaanikuume, osa II

2009-05-29T17:47:00.016+03:00

Söpöläiset

2009-05-25T01:59:00.013+03:00

Tulppaanikuume, osa I

2009-05-24T00:50:00.007+03:00

Marenkipohjat

2009-05-21T19:37:00.034+03:00

Kolmeen pohjaan halkaisijaltaan 24 cm tarvitset:

6 valkuaista
4 dl hienoa sokeria

Muuta tärkeää: leivinpaperia, pursotin

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi (= kulhon pystyy kääntämään ylösalaisin ilman, että vaahto hievahtaakaan) sähkövatkaimilla tai pallovatkaimella (kulho ja vatkaimet kuivia, ei saa olla vesipisaroita). Lisää seokseen puolet sokerimäärästä ja jatkaa vatkaamista, nyt pienellä teholla. Kääntele loput sokerista vaahtoon pienissä erissä lastaa tai nuolijaa apuna käyttäen.

Päällystä kolme leivinpeltiä leivinpaperilla. Piirrä jokaisen pellin leivinpaperiin lyijykynällä (esim. kakkuvuokaa apuna käyttäen) ympyrä, jonka halkaisija on 24 cm.

Täytä pursotin marenkivaahdolla ja täytä ympyrät marenkivaahdolla pursottaen. Lähde pursotuksessa keskeltä, kiertäen laajenevaa ympyrää kiinni edelliseen pursotuskierrokseen.

Paista pohjia kiertoilmauunissa 125 C- asteessa tunnin ajan. Kiertoilmauunissa kaikki pohjat voi paistaa kerralla. (Tavallisessa uunissa paistolämpötila 150 C-astetta ja aika vähintään tunti. En osaa sanoa, voiko tavallisessa kaikki pohjat paistaa kerralla.)

Anna valmiiden pohjien jäähtyä ja poista sitten leivinpaperit varovasti. Jos et käytä pohjia heti, voi ne koota päällekkäin ja laittaa irrotetut leivinpaperit jokaiseen väliin.

Marenkipohjia voi säilyttää kuivassa ja hajuilta suojattuna, ja täyttää vasta, kun niitä tarvitaan. Nämä pohjat ovat ensi maanantaiksi, täytöstä lisää sitten :). Jotain muuta kuin kermavaahtoa tällä kertaa...

Päivitys keskiviikko: Njaa, ylläoleva marenki-suklaamoussekakku Keittotaidon Akatemia-opuksen ohjeilla näistä pohjista täytettiin ja tuhottiin, mutta oli mielestäni liian makea. Pohjien rakenne oli hyvä (helpot tehdä, paistaa, koota kakku, jne.), mutta maku oli kyllä parempi Pavlova-pohjassa! Suklaatäytekään ei ollut mielestäni napakymppi marengin kanssa - siinäkin oli rakenne ja ulkonäkö kohdallaan, mutta mielestäni kakkua voisi parilla muutoksella helposti parantaa. Ehkä tuomiooni vaikutti leppeä toukokuun päiväkin - suklaa maistuu vaan paremmalta talvisaikaan, hedelmät ja marjat valoisana kautena. En nyt laita moussen ohjetta nettiin ainakaan heti. Ehkä joko toisen tekokerran jälkeen tai muutamien parannuksien jälkeen, pitää hiukan uudelleenarvioida tätä juttua puolin tai toisin.

Hyvän vinkin rengasvuoan irtisaamisesta moussekakun ympäriltä kuitenkin opin Keittotaidon Akatemiasta (kokeneet rengasvuoan käyttäjät varmasti tietävät jutun jo, mutta ostin vuokani vasta pari kk sitten ja ekalla kerralla irrotin veitsellä, tosin ok lähti niinkin): eli lämpimät pyyhkeet rengasvuoan ympärille 1-2 minuutiksi ja sitten rengasvuoka vaan varovasti nostetaan moussekakun ympäriltä, toimi loistavasti! (Ja lämpimät pyyhkeet sain, kun kostutin kaksi kankaista keittiöpyyhettä läpikotaisin, väänsin kuiviksi ja mikrotin niitä yksitellen hetken. Pyyhkeiden tulee olla kosteita sekä mikroon laitettaessa että ulos tullessa, muuten pyyhkeet luultavasti kärähtävät.)

Ja ei, ei Curry ole muuttumassa kokonaan leivontablogiksi, mutta Ranskassa uunimme on vain aivan mahdottoman pieni ja hiukan epäluotettava, vaikkakin silti ahkerassa käytössä. Ei siihen kuulu peltejä, ritilä vain. Joten leivon nyt onnellisena Suomessa - aina kun varmistuu, että joku kanssa syö ne leipomukset. Olen taas saanut sähkövatkaimenkin käyttöön...ilmankos kaikki tuntuu niin helpolta :)!

Ohje perustuu ranskalaisen marengin ohjeeseen ja pursotusopastukseen kirjasta Wright ja Treuille: Le Gordon Bleu - Keittotaidon akatemia (WSOY, 1999, Italia).

2009-05-20T23:38:00.023+03:00

Alkukesä Suomessa on ihanaa aikaa. Herään lintujen siritykseen aamuyöstä ja ensimmäiset auringonsäteet kurkottavat myös huoneeseeni anivarhain, mutta se ei haittaa mitään.

On kiva leikata nurmikkoa ensimmäisen kerran, toisen kerran, kolmannenkin kerran. Upea vastaleikatun nurmen tuoksu. Käteen jää rakko, mutta mitä siitä.

Huhkimisen jälkeen ei mikään ole parempaa kuin istahtaa ansaitulle tauolle...

Tiirailla "tiluksia"...

sekä lintuja, jotka säikähtävät heti, kun kaivan kameran esiin...

Ja sitten palata hommiin!

Ensimmäinen marenkikakku

2009-05-12T00:30:00.054+03:00

Itsetehdyn marenkikerroskakun ulkonäössä on parantamisen varaa, mutta ensimmäinen kerta vasta, niin ylpeänä esittelen. Onneksi kahvittelijat jo tiesivät, ettei ulkonäkö välttämättä ratkaise.

Lapsuudenperheessäni vallitsee yksimielisyys siitä, että kaupan marenki ei ole mistään kotoisin - ellei se sitten ole Uudenkaupungin vaaleanruskeaa marenkia, jota nykyään saa ympäri Suomen, ainakin Turun Kauppahallista sekä pääkaupunkiseudun marketeista. Uudenkaupungin marengista meillä on ollut tapana koota kolmikerroskakku, johon tulee kolme kaunista, erikokoista melkein kuin ruusuiksi pursotettua marenkilevyä. Kakku täytetään kermavaahdolla ja alkuperäisen leipomoreseptin mukaan (ehkä?) siihen tulee myös Piltti-luumusosetta, vaikka itse mielummin tarjoan ohessa marjoja, tällä kertaa lakkoja.

Olen kyllä tehnyt pikkumarenkeja ennenkin, mm. suklaan ja kookoksen makuisena, mutten koskaan itse levyjä. Nyt kuitenkin ryhdyin puuhaan. Ensin ajattelin vain tehdä yksikerroksisen Pavlovan, joita ruokablogeissa ja -lehdissä houkuttelevina näkee - yksi levy, johon tulee päälle kermavaahtoa sekä marjoja tai hedelmiä.

Ensimmäisen levyn ( halkaisija 21 cm) paistuttua ajattelin kuitenkin, että hoidetaan homma loppuun asti, kun noinkin hyvin onnistui. Tein toisen taikinasatsin, josta piirsin pellille kaksi pienempää levyä (halkaisijat 19 ja 14 cm, 19 sentin levystä olisi voinut tehdä vielä hiukan pienemmän kokoamista varten tosin) uudelle pellilliselle. Marenkipohjien ohjeen otin Mutukokkausta-blogista, ja noudatin uunin lämpötilaa ja muuta ohjetta, mutta vaniljasokerin jätin pois. Kutakin satsia (yksi isolle levylle, toinen yhteensä kahdelle pienemmälle) paistoin tunnin - isoa levyä olisi voinut paistaa ehkä hiukan pidempäänkin, sillä se oli hiukan vaahtomaista vielä sisältä, mutta pienemmille levyille tunti oli aivan passeli, hiukan vähemmänkin olisi voinut riittää, sillä pienin levy alkoi ruskistua ehkä hiukan liikaakin.

Kakun kauneudessa on vielä opettelemista - yritin pursottaa marenkivaahtoa pellille, mutta ei se jäänyt kauniisti. Luovutin aika nopeasti, jos jollain on vinkkejä, ottaisin mielelläni vastaan. Mutta maku oli ihan hyvä - ei tietenkään ihan esikuvansa veroinen, ja eroa rakenteessa oli muussakin kuin ulkonäössä.

Mutta kun ajattelee, että valmiit marenkipohjat maksavat ehkä noin 12 euroa/3 kpl, ja itse tehdyt ehkä noin 3 euroa/3 kpl, olin varsin tyytyväinen ja syöjät myös. Tosin mitä ihmettä niillä keltuaisilla sitten tekee - sabayone-kastiketta vai? Munakasta illalliselle? Seuraavalla kerralla pitää tehdä suunnitelma ennakkoon valmiiksi...ainakin yrittää! :) Googletuksella selvisi, että keltuaisia voi myös pakastaa ja pitää siten tallessa neljäkin kuukautta, se voisi olla ratkaisu, mikäli muuta luovaa ei sillä hetkellä keksi. Lähteeseen tästä.

Kakun kannattaa antaa vetäytyä kermavaahdolla täytettynä (Käytin 3.3 dl kuohukermatetran yhteen kakkuun, mikä riitti, mutta vielä enemmänkin olisi voinut kermaa laittaa!) kylmässä hieman ennen tarjoilua, niin siihen tulee ihanaa sitkoa. Itse tarjoan ohessa mutta eri kulhossa jotain raikasta - lakkoja, vadelmia - ylimakeuden välttämiseksi. Tosin kaikki eivät sitä halua välttää, vaan rakastavat tätä sokeri-kermaunelmaa sellaisenaan!

Päivitys 13. toukokuuta: Kurkkasin Cordon Bleu-keittokirjaan, niin selvisi: marenkeja on erityyppisiä, joten olin hassu, kun yritin pursotella Pavlovaan tarkoitettua vaahtoa (ihan hyvänmakuiset pohjat sillä kyllä tuli!). Kirja listaa marengin tekoon kolme eri ohjetta ja tekotapaa: ranskalaisen (se "tavallinen" tapa), sveitsiläisen (vatkataan vesihauteessa) sekä italialaisen (sokeri lisätään kuumana liemenä) , mitkä sopivat kaikki kirjan mukaan pursotteluun; Pavlova-pohja on ohjeensa sitten ihan erikseen.
(Tarkemmat tiedot: Le Cordon Bleu: keittotaidon akatemia, s. 272-273, WSOY, 1999, Italia, kirjoittaneet Jeni Wright & Eric Treuille) Toim. huom. Kirja saattaa aiheuttaa herkimmille ruokabloggaajille ohimenevää alemmuudentunnetta omien kykyjen suhteen sekä ruokabloggaamisen merkityksen kyseenalaistamista, kun kirjassa on jo sanottu "kaikki". :) Mutta upeita kakkuja ja vinkkejä siinä kyllä on...Marenkikakku suklaamoussella (s. 315) taitaa tästä lähin kummitella ajatuksissani tahtomattanikin.

Päivitys 27.toukokuuta: No, pitihän se marenki-moussekakku sitten tehdä, ja
komeilee kuvassa (kuva myös marenkipohjat-bloggauksen yhteydessä hyytyneenä & koristeltuna). En ole kuitenkaan ihan vakuuttunut, onko hyvä yhdistelmä - vaikuttava omalla tavallaan tietty joo, mutta itse kyllä kaipasin makeuden rinnalle jotain raikasta.

2009-05-07T17:48:00.050+03:00

Hakemisto: pääruoat

Kasvisruoat

Mieto linssicurry (resepti)

Pidetty kasvislasagne (resepti) *

Kanaruoat

Appelsiinikana (resepti)

Arktinen mangokana (resepti)

Kanaa Assam-teessä (resepti)

Kananrinnat madeirassa (resepti)

Kipakka kanacurry (resepti)

Texmex-kanafileet (resepti)

Vihreä kanacurry (resepti)

Kalaruoat

Lempeä sinappilohi katkaravuilla (resepti)

Lämpimät lohisandwichit (resepti)

Merimiespihvi valkoturskalla (resepti)

Penneä ja lohta (resepti) *

Pieni tonnikalalasagne (resepti)

Seitikastike ja perunasosetta (resepti)

Viikonlopun lohipasta (resepti) *

Liharuoat

Jauhelihakastike pastalle (resepti)

Jauhelihatäytteiset cannellonit (resepti)

Kirjailijan kaprislihapullat (resepti)

Lammascurry (resepti)

Naudanlihapuikulat (resepti)

* suosikki

Aamukuva

2009-05-07T07:36:00.017+03:00

Aurinkosydän

2009-05-06T15:24:00.009+03:00

Valo ja varjot rajasivat selvän sydänkuvion lattiaan tänään iltapäivällä. Lähistöllä, esim. ikkunassa, ei ole mitään sydämenmuotoista... Hain äkkiä kameran. Hauska ilmiö :). Näin äitienpäivän lähestyessä taidan omistaa tämän sydämen kaikille äideille ja isoäideille, mukaan lukien omani.

Viime toukokuussa bloggasin melko samoihin aikoihin melonisydämen.
Mikäs näitä keräillessä!

Toisenlaisia puutarhaunelmia

2009-05-04T23:57:00.023+03:00

Olen odottanut toukokuuta innolla, sillä lämpenevät ilmat tarkoittavat sitä, että useat puutarhat avautuvat taas pian yleisölle Bretagnessa. Löysin hyvän sivuston Ranskan puutarhoista, jossa pystyy kohdistamaan haun aika täsmällisesti, tässä Finistèren alueen kaunokaisia. Sivustoa pystyy käyttämään englanniksikin, hakuun voi syöttää departementin tai vaikka kaupungin. Finistèren haaveilulistallani on ehdottomasti Roscoffin eksoottinen puutarha sekä Daoulasin luostaripuutarha.

Rennesissä jos käy, kannattaa ruusujen kukinta-aikaan poiketa Thaborin puutarhaan, joka sijaitsee ihan kantakaupungissa. Varsinkin Thaborin ruusupuutarha puiston toisessa äärilaidassa on ihana.

Toinen kiinnostava sivusto kukkaloiston ihailijoille on Villes et Villages Fleuris-sivusto (suom. merk. "kukkivat kaupungit ja kylät"), johon vuosittain kootaan sellaisia ranskalaisia paikkakuntia, joiden julkiset kukkaistutukset ovat viehättäviä ja hyvinhoidettuja. Vuosittain parhaimmat, kuten Brest vuonna 2008, saavat "4 kukan"-maininnan. Sivuston käytettävyydessä kyllä on parantamisen varaa, mutta englanniksikin informaatiota on.

Kesää odotellessa!

Vihreä kevätwokki

2009-05-02T16:25:00.019+03:00

Uneliaan kokin Annan blogista sain herkullisen idean tehdä currytahnasta wokille helpon kastikkeen. Ensin olin ajatellut tehdä koko wokin Annan ohjeella, mutta sitten osaset vaihtuivat käytännön syistä. Perusajatus - kesäkurpitsawokki currykastikkeella ja katkaravuilla - jäi ja toimi inspiraationa.

Vihreä wokki
reilu annos yhdelle

180 - 200 g pieniä kuorittuja pakastekatkarapuja (jäisinä)
1 rkl vihreää curry-tahnaa
1 rkl oliiviöljyä
mustapippuria
1 kesäkurpitsa pestynä ja pilkottuna (n. 4dl)
2 dl (3-4 kpl) parsakaalin kukintoja, kukintojen varsiakin voi laittaa
1 omena kuorittuna ja pilkottuna
(+ kourallinen suolatonta manteli-pähkinäsekoitusta: parapähkinä, hasselpähkinä & saksanpähkinä tms.)

Kuumenna isossa paistinpannussa tai wokpannussa öljy.
Lisää öljyyn currytahna ja kuumenna.
Lisää sitten osa (2 dl) jäisistä katkaravuista pannulle, kääntele currytahnassa ja odota, kunnes sulaneet.
Lisää pannulle kesäkurpitsanpalat ja ripottele sekoitellen hieman rouhittua mustapippuria lisämausteeksi.
Anna kesäkurpitsan kypsyä hieman (ei mössömäiseksi).
Kun kesäkurpitsa alkaa olla kypsää, lisää pannulle omenanpalat, parsakaalinkukinnot sekä loput jäiset katkaravut. Paista käännellen vielä muutama minuutti. Parsakaali saa jäädä napakaksi.

Heitä lopuksi koko komeus siivilään ja ota currytahnasta ja katkarapujen sulamisvedestä pannulla syntynyt curryliemi talteen. Kumoa lämpimät vihannekset lautaselle ja kaada vihreää currylientä päälle. Koristele halutessasi manteli-pähkinäsekoituksella. Nauti hyvän leivän kera.

Tulos on melko tulinen. Omena toi ihan kivan lisän. Joitain muitakin vihanneksia kesäkurpitsan ja parsakaalin lisäksi olisi voinut vielä laittaa, esim. punasipulia ja kokonaisia herneenpalkoja (niitä syötäviä), tai minimaisseja. Nyt annos ei jostain syystä näyttänyt/tuntunut wokilta, mutta ihan mukavasti kevyenä "terveyslounaana" kyllä toimi. Currykastike oli tosi hyvä idea! Ilman sitä käyttämissäni kasviksissa ei olisi ollut tarpeeksi makua, kun ei ollut minkäänsortin sipuliakaan mukana.

Kirjoja koneella

2009-04-30T14:17:00.026+03:00

Varmaan kaikki tiedättekin, että Googlen kautta pystyy lukemaan osittaisia (kustantaja saa tehdä rajoituksia luettujen sivujen määrään) kirjoja suoraan netissä ja kokoamaan itselleen online-kirjaston esim. Bloggerin tunnuksilla näistä kirjoista. Itse en ollut kuullut asiasta, ja siksi täytyy nyt hiukan tuulettaa!

Sähköisistä kirjoista puhutaan ja puhutaan, mutta niitä tuntuu olevan kovin vähän saatavilla. Itse löysin palvelun etsiessäni "aitoa" mutakakku-reseptiä - kakku on kyllä tehty jo, ja saa vetäytyä huomiseen rauhassa ( I wish...), mutta halusin nähdä, mitä mutakakusta ja sen historiasta kirjoitetaan. Ihan hyvän linkin löysinkin, ja linkki ei ollut nettisivu vaan kirjan sivu kuvituksineen ja lähteineen. Sitten piti kokeilla, että mitäs muuta löytyy, niin nopeasti löysin kiinnostavan oloisen Cookies-kirjan myös.

Luonnollisesti kustantajat sekä tekijät toivovat, että asiakas loppujen lopuksi ostaa selaamansa teokset, mutta enpä tiedä - kaikki olemme kuulleet, että painetut sanomalehdet alkavat olla USA:ssa pulassa, ja osa suomalaisistakin lehdistä on siirtynyt verkkoon ilmaisjakeluun - esim. Taloussanomat ja verrattain uusi nettiin perustettu naistenlehti (virall. lifestylelehti...) Umami.

Lehti ei tietenkään ole sama kuin kirja, enkä toivo mitenkään kirjojen katoamista! Mutta vastaanotan kyllä mielelläni koneelleni uusia selailtavia painotuotteita ilmaiseksi, kiva nähdä muualla julkaistuja keittokirjoja näin helposti! Omaan kirjastooni poimimani kirjat olivat englanniksi, en ole kokeillut löytyykö muilla kielillä.

Päivitys toukok. 2009: Sähköisten kirjojen nykytilanteesta napakka selvitys tästä.

Chenonceau revisited

2009-04-29T00:29:00.024+03:00

Julkisivu edestä

Ei, en ole uudestaan päässyt Toursiin linnoja ihailemaan...Kuvakansioitani tarkastellessani vaan huomasin, että olen julkaissut Chenonceaun upeasta linnasta vain yhden kuvan, vaikka itse asiassa juutuin varsinkin sen keittiöön kamerani kanssa aika pitkäksi aikaa... Tässä siis pieni kuvaessee yhdestä Loiren laakson ehkä hienoimmasta linnasta!

Linnan pääovi

Catherine de Médicin puutarha

Ennen saattoi saapua veneelläkin.

Ruokakomeroa

Keittiötilat kylpivät luonnonvalossa.

Käyttövesi tuli suoraan keittiöön pumppaamalla.

Lihankäsittelyyn oli oma huoneensa.

Käyttöastioita

Leivinuuni

Diane de Poitiersin puutarha

Vesielementti on vahvasti läsnä.

Cher-joki ympäröi linnaa.

Ahkeran haravoijan iltakaakao

2009-04-26T19:06:00.035+03:00

Ahkeran haravoijan kaakao

2 kupillista

4 dl kevytmaitoa
50 g eli yksi rivi Fazerin tummaa Bak & Dessert-suklaata (44 %)

koristeluun: valmiskermavaahtoa, tummaa kaakaojauhetta

Kiehauta maito kattilassa, teflonpinnoitettu kattila olisi paras. Ota kattila pois liedeltä ja lisää maitoon yksi rivi tummaa suklaata. Vispaa kuuma maito ja sulava suklaa kaakaoksi vispilällä. Kaada neste kauniiseen kulhoon tai kuppiin ja koristele kermavaahdolla. Siivilöi päälle hieman tummaa kaakaojauhetta.

Nauti kaakaon kanssa kanelipullia. Suunnittele jalat ylös nostaen uuden haravan, vaaleanpunaisen sellaisen, ostoa rikki menneiden tilalle. Onnittele itseäsi siitä, että kaupat ovat tänään kuitenkin kiinni/tänään jo kiinni. Kaada toinen kuppi kaakaota ennen kuin se jäähtyy!

2009-04-26T18:14:00.021+03:00

Hakemisto: suklaa

Ahkeran haravoijan iltakaakao (resepti)

Baileys-suklaamoussekakku (resepti)

Chiliset suklaabrowniet (resepti)

Italialainen suklaa-amarettopiirakka (resepti)

Kahden suklaan charlotte (resepti)

Kinuski-maitosuklaakupit (resepti)

Kolmen pähkinän suklaabrownie (resepti)

Laiskan kokin suklaabanaanit (resepti)

Suklaasherbet (jogurttipohjainen sorbetti) (resepti)

Suklaa-pekaanipähkinäpikkuleivät (cookies) (resepti)

"Kesyt kyyhkyt, tunturikyyhkyt...."

2009-04-26T00:45:00.035+03:00

Tähän väliin vanha kuva Kerjeanin linnasta (Château de Kerjean) ja muutama sen kyyhkyslakasta. Linna sijaitsee Saint-Vougayn kunnassa Bretagnessa Brestin ja Rennesin välissä ja on puutarhoineen vierailtavissakin, käyntimme aikaan vaan oli liian myöhäistä kierrokselle. Bretonin kielen sana "ker" on merkitykseltään sama kuin ranskan "chez", eli linnan nimi kai suurinpiirtein tarkoittaa "Jeanin luona" tai englanniksi "Jean´s".

Linnan kyyhkyslakka (ransk. colombier (hist.), pigeonnier) . Ainoastaan aatelisilla oli Bretagnessa oikeus pitää kyyhkyslakkaa, siksi siitä oltiin ylpeitä (linnan opastaulun tieto). Feodaalilaki sääteli kyyhkyslakan pitoa muuallakin Ranskassa: tilan koosta riippuen saattoi olla oikeus tietyntyyppiseen kyyhkyslakkaan. Vallankumouksen ja tasavaltalaisuuden myötä 1789 rajoitukset poistettiin.

Bretagnessa lakat sijoitettiin statussymbolina hiukan muusta linnasta erikseen (linnan opastaulun tieto), tämäkin oli jo linnaan johtavan vaunutien vieressä, muurien ulkopuolella. Lakka saattoi olla myös ihan vaan rakennuksen kyljessäkin, mutta ylipäänsä niiden arkkitehtuuri ja koristelu saattoi olla hyvinkin kaunista. Vasta tämän kyyhkyslakan nähtyäni oikeastaan tajusin, mikä esim. Tuhkimossa esiintyvä kyyhkyslakka tarkalleen on.

Kyyhkyslakan katossa on okulaari eli aukko, josta kyyhkyset pääsivät lentämään suoraan sisään ja ulos.

Salamalla otettu kuva kyyhkyslakan sisältä - sisäseinät ovat täynnä pieniä koloja kyyhkysille.

Linnan kyyhkyslakka oli rakennettu vuonna 1599. Itse linna on myös 1500-luvulta.

"Tuhkimo tanssi myöhään yöhön saakka, sitten hän tahtoi lähteä kotiin. Mutta kuninkaanpoika sanoi: "Minä tulen mukaasi ja saatan sinua", sillä hän halusi nähdä, mistä kaunis tyttö oli tullut. Mutta Tuhkimo pääsi livahtamaan karkuun ja juoksi kyyhkyslakkaan. Prinssi odotti, kunnes isä tuli kotiin, ja sanoi, että vieras tyttö oli juossut kyyhkyslakkaan. Isä tuumi: " Olisikohan se voinut olla Tuhkimo", ja hän haki kirveen ja kuokan ja rikkoi kyyhkyslakan, mutta siellä ei ollut ketään. Ja kun he astuivat taloon, makasi Tuhkimo likaisissa vaatteissaan tuhkassa, ja himmeä öljylamppu paloi liedellä. Sillä Tuhkimo oli kiireesti hypännyt alas kyyhkyslakasta ja mennyt pähkinäpuun juurelle. ---"

Kuvani ei ihan sovi tekstin kuvailemaan "hyppäämiseen kyyhkyslakasta" - siihen sopisi paremmin tämäntyyppinen kyyhkyslakka. Silti jää arvoitukseksi, miksi kyyhkyslakka piti rikkoa Tuhkimon etsimistä varten...Joissain kyyhkyslakoissa ei ollut oviaukkoa, ainoastaan pieni räppänä kyyhkysille, ehkä kyse oli sellaisesta mallista.

P.S. Löysin vielä vanhemmista kuvakansioistani valokuvan Chenonceaun linnan (Toursin lähellä, Loiren laaksossa) kyyhkyslakasta - ainakin nykyisestä.

Ote sadusta Tuhkimo, kirjoittanut Grimmin veljekset. Olipa kerran: Klassisia satuja valikoinut ja kuvittanut Björn Landström (Otava, Keuruu, 1974), s. 53-58, vanha suomennos.

Strömsön hengessä

2009-04-24T18:12:00.042+03:00

Pähkinäbrownie on alunperin Strömsö: Parhaat palat-kirjasta (Maria Sandin & Patricia Rodas, Schildts, 2006, Keuruu). Strömsö-ohjelma on nyt ajankohtainen, sillä ensi sunnuntain jaksossa kokataan pariisilaisittain - tiedä sitten, mitä tarkemmin onkaan luvassa! Jakso FST5:lla sunnuntaina 26.4. klo 17.15 ja uusintana samalla kanavalla keskiviikkona 29.4. klo 20.00. Esitetyt jaksot ovat katsottavissa myös Yle Areenan nettipalvelussa, mutta valitettavasti ainoastaan Suomessa. Strömsön kokkina nykyään häärii Paul Svensson.

Olen tehnyt muutaman korjauksen ja oman tarkennuksen reseptiin, muuten ohje on alkuperäistä mukaileva. Pinnasta tulee kova ja sisustasta ihanan tahmainen ja pähkinäinen! Lämpimänä ja tuoreena browniesit ovat äkkimakeita, mutta kakun jäähdyttyä makeus mielestäni tasaantuu jonkun verran. Tätä brownieta on hiukan hankalaa leikata siisteiksi paloiksi, mutta rakenne korvaa siisteyden. Voit tarjoilla palat sellaisenaan tai kermavaahdon taikka vaniljajäätelön kanssa.

Kolmen (neljänkin) pähkinän suklaabrownie
noin 6 hengelle
Alkuperäinen ohje myös netissä: suklaa-saksanpähkinäbrownie, Strömsön silloisen kokin Michael Björklundin käsialaa. )

200 g Fazerin Bak & Dessert tummaa suklaata (ei uusi ekstratumma, vaan 44-prosenttinen) tai Fazerin taloussuklaata
200 g voita
3 munaa
4 dl sokeria
1/2 dl vehnäjauhoja
1 pkt (200 g, 3 dl) Eldoradon Natural-pähkinäsekoitusta (suolaton): sis. cashew-, saksan- ja pekaanipähkinää
2 murskattua hasselpähkinä-vohvelirullakeksiä (Lidl) pintakoristeluun

1. Laita uuni lämpenemään 170 C- asteeseen ja voitele syvä suorakulmainen uunivuoka. (Irtoreunainen alkuperäisohjeen mukaan, jos omistat sellaisen. Oma vuokani ei ole irtoreunavuoka, mutta vanha metallivuoka ja toiminut hyvin tähän tarkoitukseen. Vuokani mitat: leveys 20 cm X pituus 26 cm X syvyys 4cm. )

2. Paloittele pähkinät reiluiksi paloiksi sopivalla veitsellä leikkuulaudalla.

3. Sulata suklaa paloina mikrossa varoen ja välillä sekoitellen, yleensä n. 1 min riittää (ohjeet usein paketin kyljessä) taikka vesihauteessa. Sulata myös voi joko liedellä tai mikrossa.

4.Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.

5. Sekoita voisula sekä sulatettu suklaa munasokerivaahtoon.

6. Siivilöi jauhot seokseen ja sekoita.

7. Sekoita myös pähkinäpalat taikinaan.

8. Kaada taikina voideltuun uunivuokaan. Sirottele päälle murskatut pähkinävohvelikeksit.

9. Paista kakkua 170 asteessa noin 90 minuuttia. Peitä kakku foliolla ensimmäisten 30 minuutin jälkeen, jotta pinta ei pala (tärkeää!). Kokeile kakun kypsyyttä keskeltä cocktailtikulla välillä. Pinta alkaa hieman murtua, kun sisus alkaa olla riittävän kypsä. Sisus saa olla tahmainen, mutta ei nestemäinen.

Päivitys su 26.4. No joo, Strömsön "pariisilainen" ruoka oli lihakeittoa taikinakuorella. Hiukan oli pettymys, ei ohjelma ole enää sama kuin silloin, kun keittiössä hääräilivät virkeä Matias ja ruokaa rakastava Michael. Taidan jatkaa nostalgisointia kirjani parissa! Michaelin muutkin ohjeet ovat yhä myös netissä Strömsön sivuilla.

Ja kuinkas sitten kävikään...

2009-04-21T19:58:00.028+03:00

Marie Francen (ranskalainen naistenlehti) huhtikuun numerossa oli höyrytysekstra, jossa valmistettiin eri ruokalajeja höyryssä - mielenkiintoista. Lehden höyrytysohjeet ovat peräisin kokki ja ruokastylisti Marie Leteurén kirjasta Mes petits plats à la vapeur (Solar Éditions, 2008; 1. painos ilmeisesti 1991). Leteuré on julkaissut useita pieniä reseptikirjasia erilaisilla teemoilla. Vuonna 2003 hän sai Gourmand Awards-palkinnon kirjastaan "Douceurs d´Antan" (suom. merk. Vanhanajan herkkuja tms. ) parhaimpana jälkiruokakirjana. Leteuré toiminut myös monien tunnettujen ranskalaisten ruokalehtien avustajana.

Aiempaa kokemusta Leteurén ohjeista itselläni ei ole. Ensimmäisenä kokeiluun lähtivät mantelivanukas-kupposet vadelmilla. Ennen höyrytystä kaikki meni hyvin - mantelivaahto oli hyvää, pakastevadelmat kokonaisia... Lähinnä pelkäsin, että posliinikuppi pamahtaisi rikki höyrytettäessä - mitään varsinaisia hyvin hommaan sopivia muotteja minulla ei ollut.

Hiukan oioin mittasuhteita, vaikka yleensä sentään lasken uudet määrät ohjetta pienentäessäni, ja sain tulokseksi - täysin ansioni mukaan - kaurapuuron näköistä ja oloista makeaa mantelipuuroa, joka höyrytettäessä vielä pamahti ilmeisesti liian pienistä kupeista höyrytysastiaan... Onneksi sentään vaahto pamahti, eivätkä itse kupit!

Vadelma ja manteli voisivat kyllä olla kiva ja keväinen yhdistelmä, ja höyrytys olisi ehdottomasti uunia nopeampi ja vaivattomampi tekotapa! Voisivat. Olisi. Juu-u.

Puuroa, anyone?

Jälkihuomautus (päivitys) : joo-o, nyt olen kokeillut uudestaan ja onnistuin tällä kertaa kutistamaan muovimukit (!) ja vielä sisällön kärsimättä. Vaahto maistui taaskin ihan hyvältä (tein nyt kookoksella) ja lopputulos myös, mutta ei se rakenne (puuroa päältä/sisältä nestettä) mielestäni reseptiarkistoon viemisen arvoinen ole. Ei taida olla höyrytys ihan mun heiniä, ainakaan jälkiruokien suhteen. Vaahtoon tuli mascarponea, munia, sokeria ja likööriä + mantelijauhetta, jos se kiinnostaa.

Silikoniset vuoat saattavat hämärtää harrastelijan arviointikykyä muun muovin suhteen...

Kaunistahan siitä sai koristelemalla...

P.S. Meinasi unohtua: tämänvuotiset Gourmand Awardsit järjestetään muuten Pariisissa, 1. heinäkuuta.

Lämmin vuohenjuustosalaatti

2009-04-20T22:05:00.045+03:00

Ohje on Kaarina Lepäsmaan kirjasta Aurinkokeittiö: Elämää Provencessa (Otava, Keuruu, 1997). Ohje on helppo sekä nopea, ja sellaisena oiva tapaus alkupalaksi. Hunajan, grillin ja vuohenjuuston yhdistelmä on jo muillakin hyväksi havaittu - kunhan pitää makean ja suolaisen yhdistelmästä. Patongista leikatun rengaspalan päälle vuohenjuustorinkula sopii kauniisti, ja salaatti tuo kaivattua raikkautta annokseen.

Lämmin vuohenjuustosalaatti

-kahdelle alkupalaksi
tai vaikka yhdelle nälkäiselle iltapalaksi/lounaaksi

4 viipaletta ilmakuivattua kinkkua ( Käytin kylmäsavustettua kinkkua. Yhden palan kokeilin kinkutta, ja oli hyvää ihan niinkin.)
4 parin sentin paksuista patonginpalaa
4 vajaan sentin paksuista vuohenjuustopalaa
2 tl juoksevaa hunajaa
hiukan kuivattua rosmariinia (tai tuoretta silputtuna kuten alkuperäisessä: silppuaminen onnistuu helpoiten saksilla)

sekä:
salaatinlehtiä, esim. jääsalaattia ja salaatinkastikeainekset:

Kastike (normi- ranskalainen)
4 rkl oliiviöljyä
2 tl Modenan balsamiviinietikkaa (l. balsamicoa)
1 tl sinappia
vastarouhittua mustapippuria

Tee näin:

Säädä uuni 250 asteeseen ja grillivastus päälle. Huuhtele ja kuivaa salaatinlehdet(2-4 per lautanen) ja asettele ne lautasille. Valmista helppo salaatinkastike sekoittamalla öljy, balsamico, sinappi ja pippuri keskenään. (Kastiketta jää yli, mutta pienempää määrää voi olla hankala sekoittaa, oma huom.) Voit sekoittaa kastikkeen esim. pienessä korkillisessa lasipullossa (esimerkiksi 2 dl:n tuoremehulasipullo/kahvijuomapullo) ravistamalla. Säilytä ylijäänyt kastike suljetussa pullossa jääkaapissa. Pullosta kastiketta on helppo annostella. Kastike kannattaa käyttää muutaman päivän kuluessa.

Leikkaa, revi tai taittele kinkku (1 viipale/pala) patonginpalojen kokoisiksi viipaleiksi. Asettele kinkkuviipaleet patonginpaloille. Paahdettavaksi patongiksi käy myös hiukan kuivahtanutkin, vaikka eilisen, erä.

Sitten vuohenjuustoympyrät. 1 vuohenjuustopötköstä (200g) riittää noin 10 patonginpalalle.

Valuta kunkin palan päälle 1/2 tl hunajaa sekä sirottele hiukan rosmariinia mausteeksi.

Grillaa leipiä leivinpaperilla peitetyllä uunipellillä vastuksen alla (250 C) hetken ajan - sen verran, että juusto kuumenee ja se sekä leivät saavat väriä . (Kesti ehkä maksimissaan minuutin, tosi nopea toimenpide! Varo polttamasta leipiä.)

Huiski hiukan salaatinkastiketta tarjoilulautasilla oleville salaatinlehdille ja asettele kaksi lämmintä patonginpalaa salaatin päälle.

Päivitys toukokuu 2009: Provencesta muuten puheenollen, olen miettinyt, mainostaisinko tässä yhteydessä Suomi-Ranska-yhdistyksen matkaa sinne syksyllä 2009 vai en (en kuulu -ainakaan vielä- ko. yhdistykseen, mutta seuraan erilaisia Ranska-sivuja epäsäännöllisen säännöllisesti, joten huomasin matkan, kuten kävi myös viime vuonna). Olen päättänyt, että linkataan nyt sitten. Kyseessähän on jäsenmatka, mutta jäseneksi voi liittyä pientä maksua vastaan ilmeisesti kaikki kiinnostuneet. Provenceen toki pääsee muutenkin, nyt jopa muutamat lentoyhtiöt lentävät Nizzaan suoraan Suomesta. Itse jos menisin, menisin uudestaan Vauvenarguesin pikku kylään, josta olen ajanut läpi matkalla patikoimaan St Victoire-vuorelle. Paha vain kylässä on vain yksi majoituspaikka, jota netissä ainakin haukutaan. Mutta näkymät tuolla maaseudulla vain noin puoli tuntia Aix-en- Provencesta olivat vallan upeat.

Italialainen suklaa-amaretto-piirakka

2009-04-19T17:45:00.022+03:00

Vaikka olen pitänyt blogia jo vuoden, en ole vielä blogannut lempikakkuani - italialaista suklaa-mantelilikööripiirakkaa, joka tarjotaan kermavaahdon ja säilöttyjen aprikoosinpuolikkaiden kanssa. Joskus johonkin leipomukseen vaan rakastuu, ja niin on käynyt minulle kaikkiaan kahden kakun kanssa: Ellen Svinhufvudin kakun suhteen, sekä tämän italialaisen kakun kanssa. Kummitädilläni oli lapsuudessani tapana tuoda Ellen Svinhufvudin kakkua tuliaiseksi isoihin juhliin, ja se olettaakseni jakaa ihmiset siitä pitäviin tai ei, mutta itse olin haltioissani. Kyseistä kakkua ei enää Stockmannilta valitettavasti saa, vaan sen on korvannut samantyyppinen Sans Rival-kakku. Maku-lehdestä kuitenkin kyseisen kakun reseptin saisi nyt talteen.
Päivitys toukokuu 2009: Kakulle on löytynyt jälleen valmistaja, artikkeliin tästä.

Ehkä mukaan kolmanneksi, hiipuneeksi kakkuihastukseksi, voisi vielä laskea Sacher-kakun, joka oli joskus kauan sitten jokajouluinen leipomistraditio rommiversiona, mutta jonka kahvilaversiot ovat usein pettymyksiä.

Amarettopiirakka on tainnut jäädä bloggaamatta siksi, että ainekset ovat hiukan erikoisemmat - amarettolikööriä ja amarettikeksejä - joita ei yleensä löydy kotoa spontaanin leipomisinnon (tai vieraiden!) yllättäessä. Tekotavaltaan kakku on helpohko, kunhan klaaraa suklaan sulattamisen ja valkuaisvaahdon teon.

Lempikakkuaan haluaa hiukan varjella muiden kritiikiltä - maut ovat erilaisia, ja vaikka itse pidän kakun pettävän keveästä, tiiviistä ja pelkistetystä rakenteesta yhdistettynä pehmeään kermavaahtoon sekä täyteläisiin, mehukkuutta tuoviin aprikooseihin, voi se jonkun mielestä olla tavanomainen enkä odottaisi mitään vau-kommentteja vierailtakaan. Kirjoittajille sanotaan klassiseksi ohjeeksi "kill your darlings", (s.o. karsi tekstistä pois lempilapsesi, jotka eivät tuo mitään lisää, kestä kritiikkiä tms.) mutta harva leipoja tai ruoanlaittaja haluaa saada rankkaa kritiikkiä työn tuloksistaan. Toisaalta kritiikki kasvattaa myös harrastelijaa. Ongelmahan periaatteessa aina tulee esille, kun postaa jonkin reseptin blogiin taikka tarjoaa vieraille - pitävätkö muut, onnistuiko tuotos tällä kertaa, onko ohje satavarma vai vaatiiko jotain kikkoja.

Muistan teini-ikäisenä, kun tein usein kaneliässiä - ihan tavallisia pikkuleipiä, mutta tietyn kirjan ohjeella - ja leipomisessa itse erittäin taitava (aiemmin mainittu)kummitätini pyysi ohjetta. No, kopioin ohjeen, mutta kummitätini soitti perään ja sanoi, ettei niistä tullutkaan samanlaisia... En siihen aikaan oikein osannut auttaa - nyt jo hieman (!) viisastuneena leipojana tietäisin, että periaatteessa kaikki prosessin pienimmätkin osaset vaikuttavat - lähtien voin merkistä (ulkomailta, esim. Kanadasta saa niin paljon enemmän voilaatuja kuin Suomesta ja upeanmakuisia, muuten!) uunin toimintaan asti.

Tulipa jaariteltua...Asiaan: amarettikeksit ja amarettolikööri puuttuivat kaapista taaskin, mutta rakenne onnistui korvikkeillakin. Kuvat ovat siis mukaillusta korvikekakusta - josta tuli ok, mutta oikeasti kyllä suosittelen tuota alkuperäistä ohjetta ja taidan postata vain sen. (Korvikkeeseen tuli vaniljaista Gallianoa- yrttilikööriä Italiasta Amareton manteli-aprikoosiaromien sijasta ja pian vanhentuvia italialaisia amarelli-keksejä (pehmeitä mantelikeksejä) amarettien (kovia mantelikeksejä) sijaan. Lisäksi jouduin korvaamaan osan suklaasta voilla, mikä oli ehkä suurin muutos reseptissä.)

Italialainen suklaa-amaretto-piirakka (Linda Collister: Suklaa. Gummerus, 2003.)
8 annosta

110 g pilkottua tummaa suklaata
2 rkl Amaretto-likööriä
110 g huoneenlämpöistä suolatonta voita
1, 25 dl sokeria ja lisäksi 1 rkl
3 isoa munaa, keltuaiset ja valkuaiset eroteltuna
60 g murennettuja amarettikeksejä (Oma: punnitse tai ks. yhden keksin paino pussin kyljestä, ainakin amarellikeksit painoivat 12.5 g/keksi, joten käytin niitä 5 kpl.)
1 dl siivilöityjä vehnäjauhoja

Tarjoilua varten:
kermavaahtoa
tuoreita mustikoita, tuoreita vadelmia tai keitettyjä aprikooseja (oma huom: tai säilykeaprikoosin puolikkaita, mielestäni toimivat hyvin, en ole kokeillut tuoreita marjoja, mutta kesällä houkutteleva vaihtoehto)

pyöreä n. 20 cm:n irtoreunavuoka voideltuna ja jauhotettuna (Oma huom: käytän usein itse tavallista piirakkavuokaa - siitä kakkua ei saa kokonaisena irti, mutta palat voi leikata ja asettaa tarjolle lautasille kermavaahdon ja hedelmä-tai marjalisäkkeen kera.)

1. Laita pilkottu suklaa ja likööri kuumuutta kestävään kulhoon, aseta kulho höyryävää, mutta ei kiehuvaa vettä sisältävän kattilan päälle (Kulhon pohja ei saa ulottua veteen eikä höyry päästä kosketuksiin suklaan kanssa!) ja anna suklaan sulaa. Ota kulho kattilasta, sekoita hieman ja anna jäähtyä.

Murskaa kakkuun tulevat keksit sulkemalla ne tiiviisti suljettuun muovipussiin (Minigrip tms.) ja murskaa ne tukevalla alustalla esim. perunanuijaa tai kaulinta käyttäen.

Keksit käsiteltyinä.

2. Vaahdota voi ja 1.25 dl sokeria sekoituskulhossa sähkövatkaimella tai puulusikalla hyvin vaaleaksi ja kuohkeaksi (Oma huom. Jos vatkaimessasi on kiemuraiset voivatkaimet, käytä niitä, niin normaalivatkaimet jäävät puhtaiksi munanvalkuaisten vatkaamista varten!). Vatkaa mukaan munankeltuaiset yksi kerrallaan ja lisää sitten jäähtynyt suklaa. Kun seos on aivan tasaista, sekoita jauhot ja murennetut keksit varovasti mukaan isolla metalli- tai puulusikalla.

Jauhot ja keksimurska taikinaan...

3. Laita munanvalkuaiset puhtaaseen kulhoon ja vatkaa niitä sähkövatkaimella tai vispilällä, kunnes valkuaisvaahdosta muodostuu teräviä huippuja. Vatkaa mukaan ruokalusikallinen sokeria, jotta saat aikaan jäykän, kiiltävän marengin (normitesti, milloin valmista: pystyt kääntämään kulhon ylösalaisin vaahdon putoamatta). Sekoita marenkivaahto varovasti taikinaseokseen kolmena eränä.

4. Kaada taikina voideltuun vuokaan ja paista 180- asteisessa uunissa 30-35 minuuttia, kunnes piirakka tuntuu sormeen kiinteältä (oma huom: voit myös kokeilla kypsyyttä esim. puisella cocktailtikulla). Anna jäähtyä vuoassa 10 minuuttia. Irrota piirakka irtopohjavuoasta, jos käytät sellaista, ja siirrä se ritilälle jäähtymään rauhassa. Jos käytät piirakkavuokaa, voit antaa piirakan jäähtyä siinä (kestää hieman kauemmin).

Paistovalmiina.

5. Sirottele päälle tomusokeria ja tarjoile hieman lämpimänä tai huoneenlämpöisenä kermavaahdon ja tuoreiden marjojen kera. Voit vaihtoehtoisesti ripotella halkaistujen aprikoosien päälle sokeria, likööriä ja murennettuja amarettikeksejä, kypsentää pehmeäksi ja tarjoilla kakun kera. (Oma huom. Itse tarjoan ohjeista huolimatta kermavaahtoa JA säilykeaprikooseja, maku - ja helppouskysymys! Nyt korvikekakun kanssa kyllä ei ollut kumpiakaan, mutta vaikka kermavaahdon ehkä voisi jättää pois, olisin kyllä kaivannut niitä aprikooseja.Purkkiaprikooseissa on muuten (muka yllättäen...) huimia eroja, kannattaa testata ennen tarjoamista, jos haluaa pelata viimeisen päälle.

Amarettopiirakka kannattaa syödä kolmen päivän kuluessa. Sitä ei voi pakastaa.

Anna kakun levätä hetki ennen tarjoilua.

(Oma huom. Puhun välillä kakusta, vaikka virallinen nimitys Linda Collisterin kirjassa on piirakka. Selvennettäköön, että leipomuksen rakenne on kakkumainen, mutta korkeus jää piirakan tasolle, matalaksi. :) )

Lumikenkävaellus Kolilla

2009-04-16T23:28:00.029+03:00

Varusteet: lumikengät ja hiihtosauvat (en ole itse kuvassa). Sauvat osoittautuivat oikein käyttökelpoisiksi reitin ylä- ja alamäissä.

Pohjois-Karjalan Kolilla on useita lumikengille tarkoitettuja reittejä, jotka on merkitty maastoon punaisella. Ensikertalaisina valitsimme lyhyen, 1.5 kilometrin reitin, joka kiertää Kolin vaarojen tunnetuimmat huiput - Akka-Kolin, Paha-Kolin ja sen korkeimman ja tunnetuimman, Ukko-Kolin (347 m).

Lunta oli runsaasti! Suuntaviitat ovat noin metrin korkeudella...

Maisemaa Akka-Kolin puolelta. Lumikenkäily oli tosi kivaa, lähtisin vaikka heti uudestaan! Reitti kulki helpon alun jälkeen usein niin ylöspäin kuin alaspäinkin, mutta tekniikan oppi aika nopeasti. Lumikengissä on piikit alla, ja sauvoilla sai myös hyvin tuettua.

Naavaa. Eläinhavaintoja ei tehty, vaikka karhutkin Kolin luontoon kuuluvat...Ihan hyvä vaan, ettei.

Maisemaa Pielisjärven (Pielinen) puolelta. Luonnonrauha ja lumi oli upeaa, mutta kesällä ison järven siintäessä sinisenä maisema on mielestäni vielä vaikuttavampi.

Iloista pääsiäistä!

2009-04-07T13:10:00.012+03:00

Magnoliat illansuussa

2009-04-06T10:33:00.018+03:00

Magnolia stellata (engl. star magnolia), olettaisin, mutten varma. Näytti kuin puu olisi ollut täynnä päivänkakkaroita: päivänkakkarapuu!

Suomessa kevät on vielä asteella "joutsenet palaavat ja puissa on pajunkissoja" - alkutekijöissään, siis. On huhtikuun alku mutta puutarhan kevään merkeistä, sipulikasveista, ei niistäkään ole mitään tietoa muuten kuin ruukuissa. Laitan koneelta talteen tänne blogiin kuitenkin muutamia vanhoja kuvia Brestin maaliskuusta. Magnoliat olivat aivan upeita. Korjatkaa, jos olen väärässä - hiukan piti neuvotella kasveja harrastavan siskon kanssa ja tutkailla kirjoja, ennenkuin magnolia-"diagnoosiin" päädyttiin, en ole näihin ihaniin puihin ennen törmännyt. Reseptejäkin on muuten tulossa, mutta vasta hiukan myöhemmin!

Olisiko tämä ihanuus sitten magnolia liliiflora (engl. lily magnolia)?

Lämmittelyä

2009-03-27T23:34:00.003+02:00

Suomessa

2009-03-26T21:19:00.007+02:00

Lentokoneessa vaihtuivat ballerinat kiireenvilkkaa talvisaappaisiin, kun maankamaraa lähestyessä alkoi näkyä lumipeitettä. Lentokone toimikin näköjään aikakoneena ja toi meidät Keski-Euroopan keväästä Suomen kevättalveen enkä ollut ainoa hämmästynyt.Tuntemattoman kanssamatkustajan kommentti "Komea talvi täällä kyllä on" summaa fiilikset hyvin - komea talvi totta tosiaan, ihanine kevätaurinkoineen.

Hattarakevät

2009-03-18T17:28:00.017+02:00

Brestin kevät on täynnä vaaleanpunaisena ja pinkkinä kukkivia puita ja pensaita, tässä niistä lähikortteleiden kauneimmat otokset.

Kamelia

Herukka

Kamelia

Rhododrendron

Hyvää kevättä ja kevään odotusta kaikille!
P.S. Lisäsin kasvien nimet (suvut) nyt pääsiäisloman jälkeen, suurkiitos ja terveiset Sinikalle!

Kerloasin menhir

2009-03-18T00:21:00.012+02:00

Palaan vielä tämän kiven verran Bretagnen megaliitteihin. Kerloasissa, Plouarzelin kunnassa, St-Renanin kaupungin lähistöllä pellolla sijaitsee Ranskan suurin pystyssä oleva menhir eli suuri pystykivi (bretonin kielessä men= kivi, hir= pitkä) (Pierre-Roland Giot: La Bretagne des mégalithes, Editions Ouest-France, Rennes, 1997). Kivestä on ilmoitettu eri pituusmittoja, mutta Giotin mukaan se on 9.5 metriä korkea. Giot myös korjaa, että kivi ei sijaitse ylängön korkeimmalle kohdalla, kuten joskus väitetään, vaan 500 metrin päässä korkeimmasta kohdasta. Se näkyy silti pitkälle, Giotin mukaan parhaimmillaan 15 kilometrin päähän Brestiin (Giot, 1997, s. 44)

Kivi oli varsin vaikuttava suuruudessaan. Myös sen paikalle saanti ja pystytys on ollut valtava urakka: kivi ei ole paikallisen maaperän graniittia, vaan tämä graniittipaasi on tuotu paikalle kivikaudella vähintään 2- 2.5 kilometrin päästä, ja kuljetus on loppuvaiheessa tapahtunut ylämäkeen. (Giot, 1997, s. 44). D5- tieltä on paikalle suhteellisen hyvät opasteet, eikä pellolla tarvitse kävellä, vaan aidattu polku tuo menhirille asti.

Ihan vieressä on lehmihaka sekä toisella puolella viljeltyä peltoa. Lehmät olivat kaukana, ihailemassa kai näkymää alas St-Renaniin.

Myöhemmällä ajalla Kerloasin menhiriin on liitetty kaikenlaisia uskomuksia, esimerkiksi paikalliset vihkiparit tulivat koskettamaan kiveä - miehet taatakseen onnen poikalapsen saannissa, naiset varmistaakseen käskyvaltansa taloudenpidossa (paikalla olleen infokyltin tieto). Aarteitakin menhirien alla on kansanlegendoissa arveltu olevan, mutta oikeastaan vieläkään emme oikein tiedä pystykivien merkitystä (Giot, 1997 ja opaskyltin tieto). Giot rajaa ne irti muista megaliiteistä erikseen luokkaan kivikautiset rituaaliset ja pyhät monumentit (Giot, 1997, s. 7).

Pieni postaus rannalta

2009-03-15T21:50:00.017+02:00

Kevät on saapunut aikaisessa Ranskaan. Bretagnessa viikonloppuna se tarkoittaa rantapäivää: käveleskelyä merenrannalla, tuulesta, auringosta ja luonnosta nauttimista. Kesän odotusta - odotusta siitä, että varvassandaalit koskettavat hiekkaan, odotusta siitä, että aaltoihin voi juosta, odotusta rennoista iltapäivistä rannalla eväskorin kanssa.

Mutta ei kukaan meistä oikeastaan malta odottaa. Siksi me tulemme jo nyt, fleecetakki päällä ja vaelluskengät jalassa, mutta me tulemme. Rannalle. Dyyneille! Muut ovat siellä jo.

Lampaul-Plouarzelin hiekkadyyneiltä on löydetty parikymmentä maahankaivettua, kivillä rajattua uunia merilevänpolttoon. Rannalle ajautunut merilevä kerättiin ja poltettiin, lopputuloksena soodaa, josta valmistettiin mm. saippuaa (paikallisen opastaulun tieto).

Kun yhden uunin tunnistaa, huomaa toisen ja kolmannenkin. Aika hyvin ne kätkeytyivät maastoon tosin.

Tämä rakennus on kyltin mukaan nykyään kunnallinen venevaja tms. Rakennuksen tyyli ja harmaa väritys ovat (aika lähellä ainakin, ellei ihan) perinteistä vanhaa bretagnelaista asuinrakennusarkkitehtuuria, siksi ansaitsee tulla kuvatuksi.

Talojen harmaus tulee käytetystä paikallisesta kivestä, graniitista. Toinen, erityisesti ovi- ja ikkuna-aukkojen kehystyksessä käytetty paikallinen kivi oli liuskekivi, siniseksi kiveksi (pierre bleue) ennen kutsuttu. (Patrimoine bâti et paysages, Le nord des monts d´Arrée, s. 6-7, Région Bretagne, no 1/ 2009, Rennes.)

Kahden suklaan charlotte

2009-03-14T14:06:00.027+02:00

Siitä asti, kun näin tämän kahden suklaan, valkosuklaan ja tumman suklaan, kermahyytelökakun (ransk. charlotte) ranskalaisessa Saveurs-ruokalehdessä (N 164, s. 59, Nov 2008), olen sen tekoa miettinyt. Lehdessä on ihania, inspiroivia kuvia ja siinä usein kokataan vuodenaikaan liittyvillä aineksilla, mistä pidän; Ranskan eri maantieteellisiin alueisiin liittyvät artikkelit ovat olleet kiinnostavia myös. Ohjeet taas ovat olleet sellaisia, että ovat onnistuneet ihan hyvin mutta kaivanneet lisäkehitystä ollakseen tosi hyviä- olen tehnyt lehden ohjeilla ainakin purjopiirakan ja banaanitortun, ja vaikka molemmat olivat ihan hyviä, olin hiukan pettynyt lopputuloksiin.

Lopulta kuitenkin lehden kuva kakusta silkkinauhoineen ja suklaanallekarhuineen (lol!) sai ylipuhuttua, ja ostin rengasvuoan kakun ja muiden samantyyppisten tekoa varten ihanasta keittiötarvikeketjusta du Bruit dans la Cuisine ja kokeilin ohjetta. Vein tuotoksen anoppilaan - kakku riittää 4-6 hengelle alkuperäisenä (16 sentin rengasvuoka), ja hiukan isommalla rengasvuoalla (18 senttiä) siitä tuli 6-8 palaa, joten turhan iso(töinenkin) vain itselle tehtäväksi.
Kakun tekemiseen kului kokonainen ilta, ja se hyytyi yön yli jääkaapissa.

Pohjaksi tulee ohut kääretorttutyyppinen pohja ja hyydytettävät suklaavaahdot kootaan pohjan päälle rengasvuoan tai irtopohjavuoan avulla. Lehden ohjeessa käskettiin tilaamaan pohja leipomosta ja vain leikkaamaan se (!), mutta kyseinen ohjeistus oli hiukan älytön ruokalehden lukijoille. Toki pohjan leipominen tekee kakun teosta suuritöisemmän, mutta näemmä muutkin reseptin lukeneet olivat bloganneet nettiin omia pohjaohjeitaan ja tehneet niillä, joten päätin kokeilla. Olen havainnut Baileys-suklaakakun pohjan hyväksi, joten pienensin sen pohjareseptiä ja tein sillä. Kaakaojauheella tehty kääretorttupohja kävisi varmaan myös, mutta tekohetkellä itselläni ei ollut tarpeeksi munia kääretorttupohjan sekä vaahtojen tekoon, joten se vaihtoehto oli pois laskuista käytännön syistä... Keksipohjakin varmaan kävisi, ja nopeuttaisi kakun koontaa.

Ohut suklainen kakkupohja:

mukaeltuna Baileys-hyytelökakun suklaapohjasta

4 munaa, keltuaiset ja valkuiset eroteltuna
54 g hienoa sokeria
17 g kaakaojauhetta
2 rkl maizenaa
75g suklaata
vajaa rkl vettä
25 g voisulaa

Pohjan teko: ks. Baileyskakun ohje ja kuvat. Lisää voisula suklaan jälkeen keltuaisvaahtoon, muuten tee samalla lailla. Paisto 180 C, 15-30 min. Paistovuokana käytin 22 sentin lasivuokaa, jonka päällystin leivinpaperilla helppoa siirtoa varten. Pohjan jäähdyttyä leikkasin pohjan 18 sentin rengasvuoalla.

Vaahtojen teko: Upota aluksi liivatelehdet (2 kpl) runsaaseen kylmään veteen.

Veden tulee peittää liivatteet, tässä näkösällä valokuvaa varten. Tämän kuvan jälkeen kamerasta loppui akku, joten pääsin kuvaamaan vasta kameran ladattua hieman.

Aluksi: Upota liivatelehdet (2 kpl) runsaaseen kylmään veteen. Huom: ohjeen mukaiset Ranskassa myytävät liivatelehdet saattavat olla ehkä kooltaan suomalaisia pienempiä, yksi lehti painaa 1, 9 grammaa. )

Hyydyke tummasta suklaasta

125 g tummaa suklaata + 40 g kakun koristeluun (itse koristelin vain valkoisella)
3 munaa, keltuaiset ja valkuaiset eroteltuna
20 g voita

1 liivatelehti

1. Paloitte tumma suklaa (125 g) paloiksi ja sulata se vesihauteessa tai mikrossa ( Mikrossa noin 1.5-2 minuuttia, varo ylikuumentamasta suklaata. Ainakin ranskalaisissa taloussuklaissa on monesti mukana ohjeet, miten suklaan sulattaa).

2. Sulata myös voi. Voit sulattaa sen yhtäaikaa ja samassa astiassa suklaan kanssa joko vesihauteessa tai mikrossa.

3. Purista yksi liivatelehti kuivaksi ja sekoita se hyvin sulaneeseen suklaaseen ja voihin. Jätä hetkeksi jäähtymään.

4. Riko munat ja erottele keltuaiset valkuaisista. Sekoita keltuaiset suklaaseokseen.

5. Vatkaa valkuaiset erillisessä kulhossa kovaksi vaahdoksi (kulhon pystyy kääntämään ylösalaisin vaahdon hievahtamatta), ja lisää valmis valkuaisvaahto varovasti käännellen suklaaseokseen. Jätä odottamaan kakun kokoamista.

Suklaavaahto tummasta suklaasta levitystä odottamassa.

Hyydyke valkosuklaasta

125 g valkosuklaata + 40 g koristeluun
35 g + 125 g kuohukermaa (Ohjeessa oli vain grammat, ei millilitroja ! En löytänyt muuntotaulukkoa kermalle, joten lopulta sitten tosiaan punnitsin kermat. )

1 liivatelehti

1. Paloittele valkosuklaa (125 g) paloiksi ja sulata se vesihauteessa tai mikrossa.

2. Kiehauta 35 g kuohukermaa kattilassa ja lisää se sulatettuun valkosuklaaseen. Sekoita rivakasti: valkosuklaa ei tahtonut sekoittua kerman kanssa, mutta onnistui hiukan voimaa käyttäen.

3. Väännä jäljellä oleva liivatelehti kuivaksi ja lisää se valkosuklaaseen, sekoita nopeasti ja tasaiseksi. Jätä jäähtymään muutamaksi minuutiksi.

4. Vatkaa 125 g kermaa vaahdoksi ja sekoita kermavaahto hiukan jäähtyneeseen valkosuklaaseokseen. Aloita kakun kokoaminen.

Kakun kokoaminen ja hyydytys:

Leikkaa kakkupohjasta rengasmuottia apuna käyttäen ympyrä (alkuperäisessä ohjeessa ympyrän läpimitta 16 cm , itsellä 18 cm). Siirrä ympyräpohja ja sitä ympäröivä rengasmuotti (myös irtopohjavuoan reuna käy) leivinpaperilla peitetylle lautaselle.

Päällystä rengasmuotin sisällä oleva pohja tummasuklaavaahdolla, sen jälkeen valkosuklaavaahdolla.

Peitä sitten rengasmuotti muovikelmulla ja hyydytä kakkua jääkaapissa vähintään 4 tuntia. Itse hyydytin yön yli.

Kakku valmiina hyydytykseen, valkosuklaamousse päällimmäisenä. Korkea rengasmuotti tukee laitoja.

Koristelu ja esillepano:

Irrota hyytynyt kakku varovasti vuoasta.

Itse jouduin leikkaamaan terävällä veitsellä ympyrän rengasmuotin laitojen mukaisesti (näkyy alakuvassa), mutta sen jälkeen kakku lähti vuoasta hyvin.

Siirrä kakku varovasti tarjoilualustalle esim. isoja lastoja (3 kpl) pohjan tukemisen apuna käyttäen, poista samalla pohjan leivinpaperi. Koristele kakku jäljelle jääneellä suklaalla vetäen hedelmäveitsellä suklaasta ohuita lastuja. (Käytin juustohöylää, mutta hedelmäveitsellä olisi varmaan tullut pidempiä ja kiemuraisempia). Säilytä valmis kakku jääkaapissa.

Alkuperäisessä ohjeessa kakun ympärille kiinnitetään vielä moussenrippeillä pieniä suklaapäällystettyjä vaahtonallekarkkeja. Olinkin ostanut nallet valmiiksi leipomosta, Lidlissäkin niitä näin. Loppuvaiheessa kuitenkin jätin ne pois, sillä nallet olivat kakkua korkeampia, ja se näytti hiukan hassulta. Näin siksi, että olin tehnyt kakun 18 cm:n rengasvuoalla enkä 16 cm:n.

En silti harmitellut asiaa, sillä pienempää rengasvuokaa ei ollut edes saatavilla.

Nauti kakku hyvässä seurassa!

Testieriä

2009-03-11T17:58:00.015+02:00

En voinut vastustaa ryppyisen eli varmasti kypsän passionhedelmän kutsua ostoksilla: 50 vaivaista senttiä, ja se olisi minun.

Passionhedelmä päätyi jogurttiin, ja terveelliseksi mutta herkulliseksi aiottu välipala sai kyytiä, kun paistoin hetken mielijohteesta myös pari päivää sitten pakastamani suklaakeksitaikinan loput.

Taikinan olin pakastanut paloina, ja se oli uusversio pekaanisuklaakekseistä ruokosokerilla ja saksanpähkinöillä (koska en ole löytänyt muscovadosokeria lähikaupoistamme). Ruokosokeria taas vastaavasti löytyy kaikkialta, tuodaan varmaan Ranskan merentakaisilta alueilta...

Joululta oli jäljellä kokonaisia saksanpähkinöitä, jotka halusin käyttää jo, vielä ennen kevättä (20. maaliskuuta kevätpäiväntasauksen myötä). Täällä oikeasti on jo sipulikukkia pihoilla ja parvekkeilla - näin myös kukkivia vaaleanpunaisia hyasintteja ulos istutettuna!

En ole ihan sataprosenttisen varma keksien lopputuloksesta, koska saavutin ok-tuloksen vasta yöllä ja hiukan silmät ristissä, joten en laita vielä reseptiä ilman, että olen sen toiseen kertaan mitannut. Mutta sanotaanko, että pakastamaton testierä on syöty, ja vastapaistettu erä tulee kyllä kohtaamaan loppunsa myös pikapuolin. :D

Jogurtti taas jäi aika vaisuksi makunsa puolesta. Innoittajana toimi Mövenpickin passionhedelmä-mangojogurtti, joka on ihanaa mutta kallista ja rasvaistakin - eikä sitä edes löydy täältä! Joten testasin passionhedelmällä saako samaa makua itse tehtyä... Ei ainakaan yhdellä hedelmällä. Värikin jäi sekoituksen jälkeen aika vaisuksi. Ehkä tosiaan kaipaa seurakseen mangon tai muun hedelmän, vaikka ananaksen. Kokeilut jatkuvat!

Morlaix

2009-03-05T13:29:00.017+02:00

Sarjassa "Tänne veisin vieraani" - Morlaix. Morlaix on pikkukaupunki Brestin ja Rennesin välissä, noin 40 minuuttia Brestistä. Kärjistäen voisi sanoa, että siinä missä Brest on suuri ja ruma (mutta täällä on kyllä muita hyviä puolia!), Morlaix on pieni ja söpö. Kaupungin maamerkki on komea viadukti, jossa kulkee rautatie.

Morlaix on ollut rikas kauppa-ja satamakaupunki, ja sen kyllä huomaa sen viehättävyydestä ja taloista yksityiskohtineen. Täydellinen paikka tunnelmalliselle kävelyretkelle.

Sunnuntai-iltapäivänä melkein kaikki paikat olivat pikkukaupunkimaisesti kiinni, mutta 1800-luvun puolivälistä auki ollut teesalonki oli auki ja täynnä asiakkaita (talo keskellä, upeat koristeet ulkona mutta sisältä modernin vaisu, tosin hyviä leivonnaisia, kiva taukopaikka esimerkiksi). Ranskassa teesalonki ei takaa hyvää teetä: se vain tarkoittaa, että kyseisestä paikasta saa myös pientä syötävää ja leivonnaisia kahvin tai teen kanssa nautittavaksi. Kahvilat tarjoavat lähinnä vain kahvia ja muita juomia.

Morlaix mainostaa, että ihmiset tulevat Brestistä ja Quimperistä (Finistèren alueen isoimmat kaupungit) asti ostoksille. Naureskelin sitä lukiessani, sillä Brestin kauppavalikoima ei ole yleisesti ottaen mitenkään huono, päinvastoin - koko pitkä Jean Jaurés-katu on täynnä kirjakauppoja ja eri ketjujen vaateliikkeitä; sen sivussa "porvariskorttelissa" on myös merkkiputiikkeja kuten Sonia Rykielia ja Tommy Hilfigeriä ja kivoja keittiövälinekauppoja. Morlaixissa kyllä oli paljon putiikkeja, erityisesti hiukan hintavia naistenvaateliikkeitä kivoine näyteikkunoineen, joten voi mainostus olla tottakin. Itselle kyllä riittää ikkunaostoskelu sunnuntaisin, turvallisempaa kukkarolle.

Punahilkan (Chaperon Rouge) hoiviin pääsisi tässä talossa. Morlaix on tunnettu renesanssitaloistaan, sillä kaupungissa on jäljellä useita rakennuksia 1400 - 1600- luvuilta. Vierailija voi pääsymaksua vastaan käydä sisällä tarkemmin tutustumassa ainakin (eniten markkinoidussa) tyypillisessä Morlaixin talossa, "la maison dite la duchesse Anne" - eli Bretagnen herttuatar Annen (s. 1477- k. 1514) (vierailunaikaiseksi majapaikaksi) väitetyssä talossa.

Oikeanpuoleisen créperien (tyypillinen Bretagnen paikallisravintola) seinässä punaisella Bretagnen vaakunatunnus, kärpännahka (hermine).

Morlaixissa on useita keskustasta lähteviä viitoin merkittyjä kävelypolkuja (ransk. venelles), jotka vievät laaksosta ylös näköalapaikoille.

Talojen kattojen tasalla pian.

Ylhäältä on upeat näkymät ja kiipeäminen kannattaa.

Vielä joskus uudestaan!

Kipakka kanacurry

2009-03-02T18:28:00.019+02:00

Jatkan vielä hiukan currylinjalla. Tehtyäni naanleipää olen pyöräytellyt hiukan helpompia (tosin ei ihan niin maistuvia) chapateja ja niiden seuraksi curryruokia. Chapatin paistosta liedellä jää yllättävän voimakas jauhoinen tuoksu keittiöön, joka ruokailuun kutsuessaan on aivan ihana. Iltaisin, jo pimennettyä, chapatitaikinan teko ja kauliminen on ollut myös rentouttava ohjelmanumero.

Tämä kanacurry on jo hieman tulisempi muihin sivustoni curryihin verrattuna. Seuraksi testasin ananasraitaa, mutta vaikka tuore ananas on parhaimmillaan aivan ihanaa, ei se suolattuna jogurttisena olomuotona sävähdyttänyt, joten bloggaan vain kanacurryn reseptin. (Ananasraitaohjeita on kyllä netissä. Niitä kaiketi suositellaan vielä hiukan tulisempien curryjen kumppaniksi.)

Ohje on peräisin keittotaito.com-sivustolta, sitä hiukan muokkailin sen hetkiseen maustekokoelmaan ja kahdelle hengelle sopivaksi. Tuoreen inkiväärin melkein jätin pois, kun kotoa ei löytynyt, mutta onneksi sitten kuitenkin hain muutamalla killingillä kaupasta - tulisuus tulee tässä curryssa ehkä paljonkin juuri inkivääristä. Myöskin lime maistuu läpi hyvällä tavalla enkä jättäisi sitäkään pois.

Kanacurry

2-3 annosta

240 g (2 kpl) kanan rintafileetä, leikkaa noin 1 cm:n leveiksi suikaleiksi ennen paistoa

1 rkl öljyä paistamiseen

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

2 cm:n pala tuoretta inkivääriä (noin 2cm x 1.5 cm eli ohut pala)

hyppysellinen texmex-maustetta tai chilirouhetta

hyppysellinen cayennepippuria

1 tl paprikajauhetta

1 tl curryjauhetta

vajaa 1 tl jauhettua korianteria

1 rkl soijakastiketta

1 limen mehu

2 dl kookosmaitoa

1. Kuori sipuli, valkosipulit ja inkivääri ja paloittele ne pieniksi.

2. Ruskista kanasuikaleet öljyssä kauniin vaaleanruskeiksi kauttaaltaan.

3. Lisää pilkotut sipuli, valkosipuli ja inkivääri paistinpannulle ja kuullota.

4. Sekoita kuivat mausteet yhteen ja lisää ne pannulle, sekoita.

5. Lisää lopuksi limemehu ja kookosmaito. (Huuhtaise kookosmaitotölkistä kaikki loppukin kookosmaito mukaan pientä vesitilkkaa tölkissä huljauttamalla, lisää vesitilkka pannulle).

6. Keitä seosta (saa kiehua rauhallisesti) noin 10 minuuttia keskilämmöllä kunnes kanapalat ovat täysin kypsiä. (Jos tarjoat riisin kanssa, aloita riisin keitto viimeistään nyt niin molemmat valmistuvat samoihin aikoihin!)

Tuore ananas on helppo ja näyttävä jälkiruoka.